Alastair Reynolds: Timanttikoirat, turkoosit päivät. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Like 2005.
Britti Alastair Reynolds kuuluu jo suomennettujen romaaniensa Ilmestysten avaruus ja Kuilukaupunki perusteella itseoikeutetusti modernin scifin mestareihin.
Reynoldsin kirjalliset taidot jättävät joskus toivomisen varaa, mutta ideat ovat ensiluokkaisia ja toteutus vähintäänkin kiehtova. Sinä mielessä hän on oikeastaan hyvin tyypillinen, perinteinen scifi-kirjailija.
Monista muista alan yrittäjistä poiketen Reynoldsilla riittää kunnianhimoa, ja hän asettaa tavoitteensa riittävän korkealle, niin että vaikkei hän sinne asti koskaan pääsisikään, on kuljettu matka tarpeeksi mielenkiintoinen oikeuttaakseen monisatasivuisten opusten lukemiseen käytetyn ajan.
Timanttikoirat, turkoosit päivät sisältää pienemmän mittakaavan visioita: kaksi tarinaa, jotka sijoittuvat Reynoldsin edellisistä romaaneista tutun kosmoksen piiriin. Molemmissa on kysymys scifin perinteistäkin perinteisemmästä aihepiiristä, vieraan planeetan tutkimisesta.
Timanttikoirissa tutkitaan aavikkoplaneettaa, jolla on omituinen labyrinttimäinen rakennelma, joka pyrkii tuhoamaan kaikki sisään pyrkivät. Löytyy kuitenkin taho, joka on valmis varustamaan sinne suuntautuvan tutkimusretken - ja ihmisiä, jotka haluavat sille osallistua, kunhan tarjottu palkkio on riittävän suuri.
Hienoisesta kömpelyydestään huolimatta tarinasta kasvaa jännittävä ja vaikuttava vertauskuva tiedontavoittelun perimmäisistä motiiveista.
Onko ihmiskunta valmis uhraamaan jopa oman ihmisyytensä päästäkseen pakkomielteisesti vaalimansa perimmäisen tiedon lähteille?
Turkoosit päivät -novellissa ollaan valtameren peittämällä Turkoosi-planeetalla. Meressä elää lauttamainen leväorganismi, jolla on kyky muuttaa psyykkisesti uimareita, jotka uskaltautuvat sen lähelle.
Muutokset ovat enimmäkseen myönteisiä; joskus tosin eliö saattaa sulauttaa vastaanottavaisen uimarin osaksi itseään, osaksi kollektiivista supertietoisuutta. Mutta olisiko sekään välttämättä pelkästään kielteinen asia?
Tässä tapauksessa tiedon tavoittelu ja kerääminen muistuttaa internettiä; merellä on kysy sulauttaa itseensä loputtomasti tietoa, niin hyvää kuin pahaakin. Se saattaa myös korruptoitua; näin käy, kun meri tahattomasti sulauttaa itseensä terroristin tajunnan.
Novellin keskiössä onkin eettinen kysymys siitä, onko sallittua tappaa eliö, joka on näköjään peruuttamattomalla tavalla muuttunut "pahaksi". Vai voittaako elämä kuitenkin aina lopulta?
Viisaasti kyllä, Reynolds jättää vastauksen avoimeksi.
Eettisten ongelmien pohdiskelu ja symboliikka nostavat Reynoldsin tarinat kokonaan toiselle tasolle kuin mitä ne olisivat ilman niitä olleet; pelkkiä jännittäviä scifi-seikkailuja vailla sen kummempaa syvyyttä.