EU:n ehdotukset tarjoavat hyvän pohjan ratkaista Kaliningradin kauttakulkua koskeva kiista tavalla, joka sopii kaikille osapuolille.
Kaliningradin alue Itämeren etelärannalla Puolan ja Liettuan välissä on Euroopan kummajainen. Entinen Saksan Itä-Preussin osa jäi toisen maailmansodan jäljiltä Neuvostoliiton suoraan hallintaan. Baltian maiden itsenäistyttyä siitä tuli osa Venäjää, ilman mitään yhteyttä emämaahan.
Vaikka Kaliningradin asema on monin tavoin pulmallinen, sen Itämeren alueelle aiheuttamat ongelmat voisivat helposti olla monin verroin nykyistä suuremmat. Euroopan poliittista kypsyyttä kuvaa, ettei Kaliningradista ole sotilaallista tai valtiollista kiistaa. Vaikka Venäjällä on Kaliningradissa taktisia, ja mahdollisesti hiljakkoin uusittuja, ydinohjuksia, alueen sotilaallinen rooli pysyy siedettävissä rajoissa. Toisaalta kukaan ei kyseenalaista Venäjän oikeutta Kaliningradiin, vaan ratkaisua haetaan nykyisen tilanteen pohjalta.
Jos Venäjän ja lännen välit olisivat jännittyneet, asetelma olisi monin verroin nykyistä hankalampi. Päänvaivaa Kaliningradista silti nytkin on aivan riittämiin, kahdella hyvin erilaisella tavalla.
Miljoonan asukkaan maakunta on jopa venäläisittäin köyhää: sen kansantuote on kolmanneksen alempi kuin Venäjällä keskimäärin ja 30 prosenttia väestöstä elää toimeentulorajan alapuolella. Liettuan ja Puolan kehittyessä ero näihin naapureihin vain kasvaa.
Aids, huumeet, prostituutio ja rikollisuus rehottavat alueella, eivätkä valtavat sosiaaliset kuilut voi olla heijastumatta koko lähialueille. Kaliningradin taloutta ei ole saatu jaloilleen, eikä sijainnin tuomia mahdollisuuksia ole hyödynnetty. Venäjä ei ole kunnolla ottanut vastuuta alueen kehittämisestä, mutta ei ole toisaalta antanut muillekaan mahdollisuutta toimia siellä. Kaliningrad on jätetty laiminlyödyksi pussinperäksi, mikä ajan oloon luo vain uusia vaikeuksia.
Nopeimmin ratkaisua vaativa ongelma on kuitenkin kauttakulku. Venäjän presidentti Vladimir Putin on jyrkin äänenpainoin puhunut siitä, ettei venäläisiltä voi vaatia viisumia, jotta he pääsisivät kulkemaan Liettuan läpi Kaliningradiin. Jyrkillä äänensävyillä on sisäpoliittinen tausta, mutta samalla vaatimus on Venäjän näkökulmasta melko ymmärrettävä. Toisaalta Liettua on EU-jäsenyyden myötä liittymässä Schengen-alueeseen, mikä tekee vapaan kauttakulun mahdottomaksi.
EU on ehdottanut nyt Kaliningradin liikenteelle omaa matka-asiakirjaa, ensi vaiheessa Venäjän sisäisen passin ja myöhemmin kansainvälisen passin yhteydessä. Tämä on hyvä lähtökohta kompromissille: viisumia ei tarvittaisi, mutta kulkeminen EU-alueella Liettuassa rajoittuisi valvottuun läpikulkuun.
EU on aiemmin ollut sitä mieltä, etteivät Venäjän ehdottamat suljetut junat tai läpikulkukäytävät kuulu nyky-Eurooppaan. Samalla komissio kuitenkin pitää mahdollisena, että Kaliningradin liikenne tapahtuisi jatkossa Liettuan läpi pysähtymättä kulkevilla erikoisnopeilla junilla. Tämä vaikuttaa lähinnä siltä, että Venäjää miellyttääkseen puhutaan asiasta, jonka toteutumisen tiedetään olevan hamassa tulevaisuudessa.
Sama pätee Venäjän ja EU:n väliseen viisumivapauteen, josta ovat puhuneet niin komissio kuin presidentti Putin. Suomella ei rajamaana ole mitään halua eikä syytä luopua viisumipakosta. Kuitenkin viisumivapaus on hyvä yhteisesti kirjata tavoitteeksi, sillä sen vaatimat käytännön toimet ohjaavat Venäjän sisäistä kehitystä kohti yhteisiä eurooppalaisia normeja. Viisumien poistuminen on joka tapauksessa vasta vähintään vuosien päässä.