Kuluvana vuonna on muisteltu tapahtumia, jotka veivät Suomen eroon Ruotsista ja autonomiseksi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Merkkivuoteen liittyen on ilmestynyt joukko mielenkiintoisia tutkimuksia, joita lukiessa ei voi välttyä déjà vu -elämykseltä. Vaikutelmalta, että jotkut historian syklit taitavat sittenkin toistua.
Viimeksi olen lueskellut tohtori Kati Katajiston mainiota teosta Isänmaamme keisari, joka kuvaa suomalaisen eliitin identiteetin murrosta Suomen sodan aikana ja autonomiakauden alussa. Se kertoo, miten säätyläiset ja porvarit ottivat avosylin vastaan Suomea valtaavat venäläisjoukot, kun taas rahvas suhtautui niihin vihamielisesti ja nousi tilaisuuden tullen vastarintaan.
Eliitin alttiutta yhteistyöhön miehittäjien kanssa vain lisäsivät venäläisjoukkojen ylipäällikön avokätisesti jakamat korkeat kunniamerkit sekä "keltainen -- lue kultainen -- ruuti". Turhaan ei Haminan rauhansopimukseen myöhemmin sisällytetty pykälää, jossa teoillaan tai mielipiteillään sodan aikana Venäjän keisarin hyväksi vaikuttaneet henkilöt vapautettiin kaikesta vastuusta.
Kuinka samankaltainen olikaan asetelma 1990-luvulla, kun Suomen silloinen poliittinen ja taloudellinen eliitti vyöryttivät omista itsekkäistä syistään Suomea Euroopan talousyhteisön syliin. Silloinkaan ei "rahvaan" vastarinta paljon painanut.
Kaksisataa vuotta sitten eliitti omaksui nopeasti sen näkemyksen, että keisari Aleksanteri I ymmärsi sen, mikä on Suomelle parasta, jopa paremmin kuin suomalaiset itse. Siitä olikin enää kukon askel hurmahenkisiin ylistyksiin: "Meillä on jaloin hallitsija, mitä maan päältä löytyy, joka päivittäin hukuttaa kotiseutumme hyviin tekoihinsa, jotka säilytetään ikuisesti muistojen kirjoissa." Tänä päivänä tuo manna sataa Brysselistä, jos on yhtään uskominen Gelsinskaja Pravdaa.
Onko sitten ihme, jos jopa historian opiskelijoille tuottaa vaikeuksia selittää EU:n direktiivin ja keisarin ukaasin mahdollisia eroja. Autonomian pitkällä kaudella kypsyi kuitenkin vähitellen Suomen suuri kansallinen linja, kansakunnan selkäranka lähes 180 vuoden ajaksi.
Professori Keijo Korhonen on tiivistänyt sen peruspilarit seuraavasti: 1) Suomi on enemmän kuin maantieteellisten osiensa summa, ja sen asukkailla on kansallinen identiteetti. 2) Suomen johdon velvollisuus on tuntea itsensä suomalaiseksi, koska Suomi-identiteetti menee yli kaikkien muiden lojaliteettien. 3) Suomen eliitin on aina ajettava Suomen etuja ja tarpeen vaatiessa puolustettava niitä. 4) Suomi ei pääse pakoon maantiedettä, ja siksi sen on säilyäkseen tultava toimeen Venäjän kanssa, luotava modus vivendi, joka tyydyttää suuren naapurin legitiimit turvallisuustarpeet.
Kuinka paljon näistä kansallisen linjan periaatteista on enää jäljellä, voi jokainen päätellä jo mediaa seuraamalla. Hyvästä esimerkistä käy Irlannin vaalituloksen synnyttämä riemu: vihdoinkin päästään soveltamaan Lissabonin sopimusta! Sitä markkinoidaan todellisena demokratian riemuvoittona, vaikka todellisuus on jotakin aivan muuta.
Sopimus on vaikeaselkoinen ja epäselvä, ja kompromissit on tehty juuri demokratian kustannuksella. Monimutkainen päätöksentekoprosessi, virkamiesbyrokratia ja lobbareiden vaikutusvalta vievät kansalaisilta vähäisimmätkin mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon vaalien välillä.
Päätöksentekoa yksinkertaistetaan ja tehostetaan siirtymällä enemmistöpäätöksiin, joissa Suomen ääni ei taatusti kuulu edes siinä määrin kuin tähän asti. EU:sta tulee oikeushenkilö, ja sen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valta keskittyy EU:n presidentille ja ulkoministerille. Tavoitteena on muodostaa uusi suurvalta perinteisten rinnalle.
Edessä odottavaa ihanuutta on hehkuttanut varsinkin Ulkopoliittinen instituutti. Ja olisiko tuo ihme. Juuri siitä syystähän se organisoitiin uudelleen tuottamaan poliitikoille "relevanttia informaatiota". Juuri siitä syystä johtajan palkkakin hilattiin lähes ministeritasolle, ja johtajan paikasta tuli osa puolueiden välistä virkapakettia. Kaiketi siksi uudeksi johtajaksikin valittiin sopiva eikä suinkaan pätevin hakija.
Työn jälki on junailijoiden toivomusten mukaista. Instituutin tutkija todisti vastikään demokratiavajeen tulevan pienentymään ja puhui lähes samaan hengenvetoon Lissabonin sopimusta vastaan vielä haraavien Tshekin ja Puolan vastarinnan murtamisesta. Ilmeisesti samaan tapaan kuin Irlannissa: joko taivutte, tai itkette ja taivutte.
Upin tuleva johtaja Teija Tiilikainen puolestaan leimasi populismiksi sen, että joku tohtii pitää sellaista lopputulosta epädemokraattisena, jossa EU:n jäsenvaltiosta vain kolme on hyväksynyt Lissabonin sopimuksen kansanäänestyksellä. "Väärin" ensin äänestäneitä ranskalaisia ja hollantilaisiakaan ei laskettu enää uudelleen uurnille. Kansallisten etujen edistäminen on vanhanaikaista, Tiilikainen jyrähti.
Näin on Suomi tyytyväisenä palaamassa vähitellen takaisin autonomian oloihin. Ei tosin enää edes niihin, sillä olihan suomalaisilla silloin vielä jopa oma rahayksikkö ja keskuspankki.
Gustaf Mauritz Armfelt, yksi Suomen pitkän kansallisen linjan isistä, valitti vähän ennen kuolemaansa: "Meillä Suomessa rehellinen, isänmaallinen kunnon mies ei koskaan pääse hitustakaan eteenpäin. Meidän täytyy kestää suuria onnettomuuksia, ennen kuin täällä syntyy kansallishenki, ja kyllä ne kärsimykset vielä tulevat." Ehkä ennen pitkää nähdään, oliko Armfelt profeetta omalla maallaan.
Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.