Vartiuksen kautta itään matkustava voi nähdä tien poskessa esimerkkejä siitä, kuinka venäläinen teoria ja käytäntö kohtaavat toisiaan.
Venäjän tullin nykyisten määräysten mukaan yksityishenkilö voi tuoda rajan yli maahan kerralla korkeintaan 35 kiloa tavaroita. Mitä tekee silloin venäläinen, joka ostaa Suomesta auton? Parkkeeraa sen tien poskeen lähellä Suomen tullia ja noutaa sitä sieltä 35 kilon erissä kerran kuukaudessa.
Tullin säännöissä on, mahdollisesti, jokin looginen tarkoitus. Ennen muuta ne näyttävät silti tukahduttaneen kodinkoneiden, rakennustarvikkeiden ja muiden raskaiden tavaroiden kauppaa rajan yli. Mutta koska sääntöä kuin sääntöä yritetään käytännön elämässä kiertää, lopputuloksena on täysin absurdeja näkyjä. Ostettavia toimintakuntoisia tavaroita on paloiteltava Suomen puolella toivossa, että ne saadaan kasaan uudelleen Venäjän puolella, kunhan jokainen pala on erikseen kärrätty läpi rajan.
Oheiskärsijänä on humanitaarinen apu Suomesta, kun avustustavaraa ei saa rajan yli.
Venäläinen virkavaltaisuus ja alituiseen muuttuvat säännöt onnistuvat kerran toisensa jälkeen aikaansaamaan yllätyksiä rajan ylityksissä. Näin siitä huolimatta, että maa itse tavoittelee viisumivapautta ja WTO-jäsenyyttä.
Niiden toteutumisesta ei toistaiseksi ole tietoa, mutta minkään ei pitäisi estää Venäjää laatimasta jo nyt sääntöjä, joiden myötä kanssakäyminen rajan yli olisi jotensakin normaalia. Esimerkiksi tuontitavaraa nyt koskeva 65 000 ruplan hintarajoitus käy huomattavasti enemmän järkeen kuin 35 kilon painoraja. Tavaran arvo on kai kuitenkin sen painoa tärkeämpää.