Kolumni

Au­toi­le­va vanhus ei ehkä näe, mutta lä­hei­set näkevät

Jokainen autoilija on havainnut liikenteen seassa ikääntyneitä kuljettajia, jotka ajavat selvästi sallittua hitaammin ja tekevät muutkin liikenteen manööverit epävarmasti, kuin hidastetussa filmissä.

Jokainen autoilija on havainnut liikenteen seassa ikääntyneitä kuljettajia, jotka ajavat selvästi sallittua hitaammin ja tekevät muutkin liikenteen manööverit epävarmasti, kuin hidastetussa filmissä. He ovat riski itselleen ja muille.

Vanhusten määrä liikenteessä kasvaa nopeasti väestön ikääntyessä. Vuonna 2001 Suomessa oli noin 73 000 yli 75-vuotiasta ajokortin haltijaa, viime vuonna heitä oli yli kaksinkertainen määrä, noin 159 000.

Vanhuuden myötä reaktioajat hidastuvat ja huomiokyky heikkenee. Ben-Gurion University of the Negevin tutkimuksen mukaan vanhukset hiljensivät vauhtiaan noin 20 prosentilla normaalista jättääkseen enemmän aikaa reaktioille, vaikka he eivät mitään reagoinnin tarvetta nähneetkään.

Tutkijoiden mukaan vanhempien kuljettajien näkökenttä on selvästi kapeampi kuin nuoremmilla, mikä johtaa vaikeuksiin sivusta lähestyvien ajoneuvojen ja jalankulkijoiden kanssa.

Karua mutta totta; ajokortti ei voi olla saavutettu etu. Liikenteeseen ei pidä lähteä eikä päästä, jos siellä ei enää muun liikenteen mukana pärjää ja on vaaraksi itselleen ja muille.

19. tammikuuta lähtien henkilöautojen, moottoripyörien, mopojen ja traktorien ajokortit ovat voimassa 15 vuotta kerrallaan – kuitenkin enintään siihen saakka kun ajokortin haltija täyttää 70 vuotta.

Tämän jälkeen ajokortti on voimassa viisi vuotta kerrallaan.  Se on hyvä.

Ensisijaisesti vanhuksen pitäisi itse ymmärtää, milloin ajaminen ei enää suju turvallisesti.

Oman asian puolueeton arvioiminen on vaikeaa. Auto on vanhuksellekin tärkeä.

Se mahdollistaa vapauden, itsenäisen liikkumisen ja on merkittävä osa vapaan aikuisen ihmisen identiteettiä.

Vanhusten itsenäinen liikkuminen mahdollisimman pitkään on myös yhteiskunnallisesti tärkeää.

Ajo-oikeuden menettäminen on vanhukselle usein kova henkinen isku eikä siihen voi suhtautua kevyesti.

Vanhusten ajokyky voi olla hyvinkin erilainen eikä ajo-oikeutta saa eikä voi tietenkään ottaa pois terveiltä ja aisteiltaan virkuilta vanhuksilta pelkän iän perusteella.

Ajokorttia ei missään tapauksessa tule kieltää koskaan ilman selkeitä perusteita.

Niinpä on tärkeää, että vanhuksiamme hoitavat lääkärit ovat valmiina ja valppaana, jotta vanhusten ajokunto on asiamukainen. Heillä pitää olla mahdollisuus, velvollisuus ja halu puuttua asiaan, jos vanhuksella ei ole enää edellytyksiä ajaa.

Myös poliisilla on mahdollisuus ja velvollisuus tarttua vanhusten ajokuntoon ja viedä ajo-oikeuden tarkistamista eteenpäin niin, että liikenteestä poimitaan pois kuljettajat, joilla ei ole edellytyksiä pärjätä siellä.

Sekä lääkäriltä että poliisilta vaaditaan samaan aikaan hienotunteisuutta ja jämäkkää otetta.

Mutta pelkästään viranomaisille ja lääkäreille vastuuta ei voi sälyttää.

Me, aikuiset lapset ja perheenjäsenet, olemme parhaissa asemissa tarkkailemassa ja havainnoimassa vanhustemme ajokuntoa ja -kykyä.

Oman isoisäni näkökyky heikkeni merkittävästi hänen vanhetessaan. Lopulta kysyimme häneltä, eikö hänen pitäisi luopua ajamisesta.

Automies henkeen ja vereen vastasi, ettei hänen tarvitse nähdä, kun vieressä istuva isoäiti näkee hänen puolestaan.

Pyysimme lääkäriä kutsumaan veteraanin tarkastukseen ja kertomaan, ilmiselvässä tapauksessa, että ajamiset on nyt ajettu ja ajokortti on annettava pois. Se tuntui pahalta, kuin petokselta

Mutta vielä pahemmalta olisi tuntunut, jos isoisäni olisi autollaan vahingoittanut itseään tai jotakuta sivullista, vaikka-pa koulumatkalla taapertanutta lasta. Olisin ollut osasyyl-
linen.

Vanhuksista on pidettävä huolta. Tuokin on osa sitä.