On se hetki, kun jotain on ampaisemassa liikkeeseen. Ilma seisoo paikallaan kuin tietoisena siitä, että pian sen lävistävät säälimättömät vauhtiraidat. Aurinko välähtää taustapeilissä, ote ohjauspyörässä terhistyy. Ja sitten -- moottori murahtaa. Ja sammuu heti perään, sillä kuljettaja on yrittänyt liikkeelle kolmonen silmässä.
Huonoja kuskeja on monta sorttia; niidenkin lisäksi, jotka kiihdyttävät itsensä lehtiotsikoihin. On niitä, jotka tietävät, että vilkuttaminen on homojen hommaa ja että hyvin tästä vielä ehtii. On niitä, jotka valtaa ohituskieltoalueilla palava kiihko maisemien tutkailuun.
Sitten on niitä, joita auto ajaa. Heidän tekojaan ei kuule julkisesti ruodittavan, sillä niistä ei seuraa peltien rytinää tai sivullisten ilmalentoja vaan häpeän vienoa suhinaa korvissa.
Juuri näihin aikoihin, kun tiet ovat kuoriutuneet talviajan liukasteistaan, he lähestyvät pelonsekaisin tuntein valikoimaansa nelipyöräistä. Se kuuluu jollekulle onnettomalle, joka on juuri sen verran sukua, ettei kehtaa kieltää.
Istuutuessaan ratin taakse he kasaavat rohkeutta. Tällä kertaa he opettelevat kaiken alusta ja näyttävät sille. Tällä kertaa he hallitsevat autoa eikä auto heitä.
Ja jokainen kerta on uusi tämä kerta.
On vaikea sanoa, missä vaiheessa kaikki on lähtenyt menemään pieleen. Asiat ovat kuitenkin olleet jo peruuttamattomasti päin honkia siinä vaiheessa, kun näille onnettomille on autokoulussa esitelty toiminto nimeltä mäkilähtö.
Mikäli ajo-opettaja olisi vain istunut vieressä vaiti, kaikki olisi kenties sujunut ongelmitta. Mutta koska he ovat oppineet, että lähdön lisäksi on olemassa erilaisia lähtöjä, he ovat pähkäilleet, että toisten lähtöjen täytyy olla vaikeampia kuin toisten. Koska ylämäki on symboli haasteille, ylämäessä tapahtuvan lähdön on oltava haastava.
Heidän on annettu ajatella: Jotta pysyn paikallani, jarrun on oltava pohjassa. Jotta voin painaa kaasua, minun on nostettava jalka jarrulta. Jotta voin nostaa jalan jarrulta, minun on löydettävä kytkintuntuma. Jos jalka nousee vähänkään liikaa, auto sammuu -- ellei ole kaasua. Mutta en voi painaa kaasua, jos en löydä tuntumaa, koska silloin en voi päästää jalkaa jarrulta.
Entä moottoritielle liittyminen sitten? Käsitteitä ajoitus, väistämisvelvollisuus ja kiihdytyskaistan loppuminen ei olisi koskaan saanut lausua ääneen. Silloin ajo-opettajan ei olisi koskaan tarvinnut kirjata punakynällä liikennevirtaan liittymistä käsittelevään kohtaan: "Oppilas on ajanut autonsa kahden kaistan välille, hiljentänyt vauhdin kolmeenkymppiin ja sohaissut tuulilasinpyyhkimet päälle."
On selvää, etteivät he ole huonoja ajamaan. He ovat liian kovia ajattelemaan. Kun kohtaa yhden heistä, olisi aina hyvä miettiä toisenkin kerran ennen kuin vilauttaa pilkkakirvestä hänen taustapeilissään.
Onhan se noloa, kun saavuttaa maksimaalisen näkyvyyden tukkimalla kaikki ajosuunnat yhtä aikaa. Mutta kyllä hän on jo tullut ajatelleeksi sitä itsekin.