Auschwitz-Birkenaun keskitysleirissä surmattiin vuosina 1940-1945 noin puolitoista miljoonaa ihmistä. Ensi torstaina pieneen eteläpuolalaiseen kaupunkiin saapuu arvovaltaisia vieraita, sillä silloin tulee kuluneeksi 60 vuotta leirin vapauttamisesta.
Juhlallisuuksiin odotellaan muun muassa Britannian kuningashuoneen edustajia. Jos natsismi on hämärtynyt mielessä vitsiksi tai absoluuttiseksi pahaksi, niin kannattaa tutustua tänään suomeksi ilmestyvään Kotimme Auschwitz -kertomuskokoelmaan. Leiriltä hengissä selvinneen runoilija Tadeusz Borowskin pian sodan jälkeen kirjoittama teos tarjoaa lähikuvan historian hirveimpiin hetkiin.
Surullisinta kirjassa ei ole natsien vaan vankien julmuus. Likainen työ kaasukammioissa ja krematorioissa sysättiin nimittäin luottovangeille ja juutalaisista muodostetulle sonderkommandolle. Pitkässä ja rönsyilevässä Kotimme Auschwitz -luvussa eräs heistä ei tiedä itkeäkö vai nauraa, koska hän on juuri lähettänyt oman isänsä kaasukammioon. Novellissa Illallinen taas kerrotaan, kuinka nälkiintyneet vangit tappelevat teloitettujen toveriensa aivoista.
Borowski ei näille tarinoille itke, mutta hänen naurunsa on hyvin kolkkoa.
Runoilija on onnekas, sillä hänet koulutetaan leirin sairaanhoitajaksi. Mielipuoliseksi järkeistetty Auschwitz tarjoaakin asukkailleen paitsi täitarkastuksia myös puutarhatöitä, bordellin sekä kolmekymmenhenkisen sinfoniaorkesterin, joka soittaa muun muassa suomalaisia tansseja.
Kaikki tämä paljastuu irvokkaaksi valheeksi esimerkiksi silloin kun jalkapallomaalivahti hoksaa, että kahden kulmapotkun välisenä aikana hänen takanaan on kaasutettu hengiltä 3 000 ihmistä.
Kirjeissään kihlatulle Borowski herkistyy hetkeksi ja kysyy, miksi lukumäärältään ylivoimaiset vangit alistuvat niin helposti kohtaloonsa. Selitys on kuitenkin tyly: "Toivon vuoksi ihmiset menevät apaattisina kaasutettaviksi, toivon vuoksi mitään ei riskeerata kapinoimalla ja juuri toivo paremmasta lamaannuttaa meidät."
Sodan jälkeen Borowski haki uudenmallista toivoa kommunismista. Niin siitä huolimatta, että hänen vanhempansa oli viety jo 1920-luvun Neuvostoliitossa vankileireille. Puolan kommunistipuolueen propagandistina hän joutui myöhemmin todistamaan myös hyvän ystävänsä vangitsemista.
Tuohon aikaan sijoittuvassa ja kirjan päättävässä Kivinen maailma -novellissa kirjailija yrittää vielä etsiä itsessään piilevää myötätuntoa. Sen sijaan rivien välistä löytyy syyllisyyttä ja syvää pettymystä elämään. Tappaessaan itsensä vuonna 1951 Borowski oli vain 28-vuotias.