Auschwitzin tapahtumat 60 vuoden takaa vaikuttavat myös tämän päivän politiikkaan. Vasta nyt maailmansodan osapuolet pystyvät kokoontumaan yhdessä keskitysleirin muistotilaisuuteen.
Ihmisen elämän mitta on rajallinen. Se vastaan sanomaton tosiseikka on lyönyt leimansa tapaan, jolla toisen maailmansodan loppuvaiheita on viime ajat muistettu. Nyt vielä on elossa heitä, jotka olivat mukana 60 vuoden takaisissa tapahtumissa. Normandian maihinnousun muistotilaisuus nousi suureksi kansainväliseksi uutiseksi. Veteraanien kokoontuminen Talin-Ihantalan taistelupaikoille taas kosketti syvältä suomalaisten tuntoja. Kun seuraavat pyöreät vuodet tulevat vastaan, kaiken itse kokenut ja siitä kertomaan pystyvä sukupolvi on jo paljon pienempi.
Toista maailmansotaa seuranneen Euroopan kahtiajaon ja kylmän sodan päättymisestä on vasta toistakymmentä vuotta, ja vasta nyt maanosan henkinen horisontti alkaa olla avautunut. On tarvittu 60 vuotta siihen, että suuren sodan varjo on kadonnut Euroopan yltä, eikä se vieläkään ole aivan kokonaan poissa.
Tämä kaikki tekee tänään torstaina vietettävästä Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen 60-vuotistilaisuudesta ainutkertaisen tapahtuman. Tämän päivän perspektiivistä on vähän vaikea uskoa, että kyseessä on todellakin ensimmäinen kerta, kun monen maan johtavat edustajat yhdessä kokoontuvat paikan päälle. Kymmenen vuotta sitten puolalaiset ja juutalaiset päätyivät riitojen jälkeen pitämään erilliset muistotilaisuudet.
Usein vuosijuhlat ovat pelkkä pakollinen seremonia. Tänään Auschwitzissa kyse on aivan muusta. Eurooppa yrittää vihdoinkin katsoa yhdessä historiaansa silmiin. Esimerkiksi Puolasta, Saksasta, Venäjältä, Ranskasta ja Israelista paikalla ovat valtioiden päämiehet. Aiemmin tämä ei ole ollut mahdollista.
Silti kaikki keskitysleireihin liittyvä herättää yhä poliittisia vaikeuksia. Euroopan parlamentissa oli työlästä muotoilla Auschwitzia koskeva teksti siten, että se kelpaisi nykyiselle Puolalle ja Saksalle. Yhdysvalloista muistotilaisuuteen tulee varapresidentti Dick Cheney eikä presidentti George W. Bush, mitä sitäkin on tulkittu välinpitämättömäksi eleeksi.
Auschwitz oli vain yksi lukuisista natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireistä, mutta se on nimenä tullut kaikkein tunnetuimmaksi, koko tämän historian mustan aukon symboliksi. Teolliseen mittakaavaan viety juutalaisten ja eräiden muiden vähemmistöryhmien määrätietoinen tuhoaminen on jo sinällään asia, jota on henkisesti vaikea käsitellä ja ymmärtää, mutta siihen nivoutuu myös muita mutkia.
Saksalaisten ei useinkaan ollut vaikea löytää itselleen yhteistyökumppaneita. Liittoutuneet eivät koskaan pommittaneet Auschwitziin vieviä rautateitä, vaikka niillä oli ainakin vuodesta 1944 tieto siitä, mitä siellä tapahtui. Auschwitzissa puna-armeija oli oikeasti vapauttaja, vaikka sen eteneminen johti Itä-Euroopan miehitykseen ja Saksan jakoon. Juutalaisvastaisuutta esiintyy jollain tavoin vieläkin, ja kansanmurhia on nähty toisen maailmansodan jälkeenkin.
Näin 1900-luvun Euroopan historian kaikki kipeimmät pisteet tuntuvat suoraan tai välillisesti liittyvän symbolisesti tämän yhden keskitysleirin nimeen, ja siksi historian luonteva käsittely on ollut äärimmäisen vaikeaa monissa maissa. 2000-luvun alun Eurooppa tuntuu kuitenkin vähitellen pystyvän pääsemään toisen maailmansodan jättämien, kylmän sodan vahvistamien ja mutkistamien henkisten sekä poliittisten esteiden yli. Tie on yhä kesken, mutta tärkeää on, ettei historiaa unohdeta.