Elokuvaohjaaja Auli Mantilalla ei ole mitään lehdistöä vastaan. Mantila istahtaa mielellään vastaamaan elokuviaan koskeviin kysymyksiin, mutta salamavalot eivät hänen ympärillään räisky.
Mantila ei nimittäin suostu valokuvattavaksi.
Ratkaisu ei perustu elokuvantekijän ulkonäköön vaan kuvien tuomaan vääränlaiseen julkisuuteen.
"Julkisuus, jonka kanssa pidän matalaa profiilia, on tietty henkilöjulkisuus. Se liittyy siihen, että ihminen, joka tunnistetaan, ei välttämättä saa samaa kohtelua kuin ihminen, jota ei tunnisteta", Mantila selvittää.
"Haluan olla yksi monista, sellainen kuin oikeasti olen. En halua muuttua erityistapaukseksi."
Perjantaina Oulussa vieraillut Auli Mantila tunnetaan myös siitä, että hän käsikirjoittaa elokuvansa itse.
Se ei kuitenkaan ole yhtä ehdoton päätös kuin valokuvauskielto.
"Minulle ei juuri tarjota muiden käsikirjoituksia, kun ihmiset olettavat, että en tekisi niitä kuitenkaan. Se ei pidä paikkaansa. Voin ohjata ihan minkä tahansa tekstin, joka on mielenkiintoinen ja jonka näen kaiken vaivan arvoiseksi", Mantila tähdentää.
Alkusysäykset
lähiympäristöstä
Toistaiseksi Mantilalla on riittänyt kerrottavaa omasta takaa. Ohjaajan itsensä mukaan Neitoperho (1997), Pelon maantiede (2000) ja 20. elokuuta ensi-iltaan tuleva Ystäväni Henry käsittelevät kaikki yhtä ja samaa asiaa eri näkökulmista. Keskiössä on ihmisen henkilökohtainen tila, yksityisyys.
"Neitoperhon päähenkilö ei kunnioita toisten ihmisten henkilökohtaista tilaa ensinkään. Pelon maantieteessä kerrotaan siitä, miten naiset alkavat vaatia itselleen tilaa ja puolustavat sitä väkivalloin. Ystäväni Henryssä taas puhutaan siitä, miten lapset ovat joutuneet sellaiseen tilaan, johon muut eivät tule", Mantila listaa.
Mantila sanoo saavansa alkusysäykset elokuviinsa havaittuaan ympärillään tai omassa elämässään asian, joka ei jätä rauhaan.
Jos asia pyörii mielessä tarpeeksi voimakkaasti, siitä alkaa muotoutua käsikirjoitus.
Ystäväni Henry -draaman idean Mantila sai alkujaan oltuaan silloin nelivuotiaan tyttärensä kanssa kotona. Tytär leikki lattialla ja selvitti äidilleen jotain tärkeää asiaa.
"Yhtäkkiä tajusin tyttäreni olevan vielä niin pieni, että hän kertoo minulle salaisuuksia ja kaikkea, mikä häntä mietityttää. Mutta vielä tulee sellainen päivä, jolloin hän lakkaa puhumasta minulle. Silloin minä seison hänen huoneensa oven takana koputtelemassa ja yritän saada selville, miten hän voi", Mantila toteaa.
Ystäväni Henry ei ole lastenelokuva, mutta Mantila toivoo aikuisten käyvän katsomassa sitä yhdessä varhaisnuorten lastensa kanssa.
Valkokankaalla yksihuoltajaäiti (Hellen Willberg) on hukassa 12-vuotiaan Elsi-tyttärensä kanssa (Ninni Ahlberg), ja Elsin tapaama samanikäinen Henry (Aleksi Rantanen) puolestaan salailee omaa perhettään vanhempiensa ongelmien takia.
Mantila muistuttaa aikuisten vastuusta
Auli Mantila halusi muistuttaa elokuvallaan aikuisten vastuusta. Lapsille ja aikuisille kun ei ole omia erillisiä maailmoja.
"Voi olla, että emme aina tajua, mitä lasten päässä liikkuu, mutta he elävät joka tapauksessa koko ajan täällä meidän silmiemme alla. Ja kaikki, mitä me teemme, vaikuttaa heihin. Meidän aikuisina täytyy ottaa heistä vastuu ja katsoa, että heidän elämänsä on mielekästä."
Ohjaaja itse vakuuttaa olevansa aikaansaannokseensa tyytyväinen, vaikka pieniltä vastoinkäymisiltä ei vältyttykään. Esimerkiksi lopun siltakohtauksen kuvaaminen Hämeenkyrössä jäi niin myöhäiseen syksyyn, että ensimmäinen lumimyräkkä sotki kuvioita.
"Meidän oli lähdettävä takaisin Helsinkiin ja sulatettava lumi paikallisen vapaapalokunnan voimin. Oli hirveä työ, että maisema saatiin näyttämään lumettomalta", Mantila muistelee.
"Minulla on tapana suunnitella kaikki hyvin etukäteen, joten elokuvani eivät ole onnenkantamoisia. En ikinä uskaltaisi lähteä improvisoimaan 1,7 miljoonan euron kanssa."
