On ymmärrettävää, että suojelupoliisi informoi poliittista johtoa Alpo Rusin vakoiluepäilyistä. Keskustelu pelisäännöistä on silti enemmän kuin tarpeen.
Osat ovat perusteellisesti vaihtuneet suojelupoliisin ja Alpo Rusin rooleissa. Nyt Supon niin sanotun Sonera-jutun vuoksi yhä hyllytettynä oleva päällikkö Seppo Nevala ilmestyy uutisiin piinatun oloisena antamaan lausuntoja, joiden sisältöön suuri yleisö herkästi suhtautuu epäillen. Ennen lähes erehtymättömänä pidetty suojelupoliisi on parissa vuodessa ajautunut ennen kokemattomaan uskottavuuskriisiin, ja suuri syy siihen on juuri Rusin tapaus.
Oli suuri uutispommi syyskuussa 2002, että presidentti Martti Ahtisaaren entistä neuvonantajaa Alpo Rusia epäiltiin törkeästä vakoilusta DDR:n hyväksi. Vähintään yhtä suuri uutinen oli se, että Supo veti tutkimuksissaan vesiperän. Mitään syytteitä Alpo Rusia vastaan ei edes nostettu, epäilyt kuivuivat kasaan ja Rusi jatkaa uraansa ulkoministeriössä.
Nyt onsiirrytty tämän näytelmän seuraavaan jaksoon. Oli Rusin vuoro hyökätä Suomen oikeusjärjestyksen tarjoamin keinoin. Vakoiluepäilyt Rusia vastaan tulivat julkisuuteen vaiheessa, jossa niiden ei olisi pitänyt olla vielä ulkopuolisten tiedossa. On täysin selvää, että hänen elämästään tuli tuolloin silkkaa kujanjuoksua. Yleinen oletushan oli, että Supon epäilyissä täytyi olla jotain perää. Se kun ei ole yleensä erehtynyt.
Jos olisi ollut, nyt syntynyttä kohua siitä, kuka kertoi mitä ja kenelle, tuskin olisi syntynyt, vaikka Supon virhe oli nähtävissä heti alusta asti lopputuloksesta riippumatta. Tarvittiin kuitenkin Rusin itsensä tekemä kantelu oikeusasiamiehelle ennen kuin vuotoa ryhdyttiin tutkimaan. Silloinkin alkuvaiheessa, käsittämätöntä kyllä, Supo itse rajattiin tutkinnan ulkopuolelle.
Oikeusvaltion kannalta koko vyyhdessä on näin muitakin ongelmia kuin se, miten sana Rusiin kohdistuneista epäilyistä levisi poliittisen johdon pienessä piirissä.
Julkisuudessa on esiin noussut etenkin silloisen sisäministerin Ville Itälän rooli ja se, tekikö hän oikein kertoessaan epäilyistä keskustan puheenjohtajalle Esko Aholle. On kuitenkin vaikea nähdä mitään moitittavaa sitä, että suojelupoliisin johto informoi tällaisessa tapauksessa, jossa epäiltiin ulkoministeriön virkamiestä törkeästä vakoilusta, suoraan tai välillisesti ylintä poliittista johtoa mukaan lukien oppositiojohtaja, jonka puoluetta asia suoraan koski. Näin on tarpeen tehdä vastakin. Pulma ei ole Itälän toimissa vaan siinä, että Suomesta puuttuvat selvät pelisäännöt tällaisiin tilanteisiin. Tai sitten laki on liian tiukka.
Suurinongelma syntyi siinä vaiheessa, kun asia levisi tuon suppean piirin ulkopuolelle. Nyt näyttää siltä, että tietoa on vuodettu myös Supon keskijohdosta ja että sana on kulkenut poliittisissa piireissä jo aivan yleisesti ennen kuin se vääjäämättä päätyi julkisuuteen. On tarpeen selvittää, syöttikö suojelupoliisi itse aktiivisesti tietoa myös muualle kuin ylimmälle valtiojohdolle. Edessä on nyt tätä koskeva syyteharkinta.
Rusille haitalliset juorut pääsivät vellomaan kuukausikaupalla, eikä niin saisi tapahtua. Asiassa voi nyt nähdä useita eri puolia. On tarpeen tutkia, tehtiinkö vuodossa rikosta, ja onko yleisemmin tarpeen muuttaa lainsäädäntöä. Tapauksen pitäisi myös antaa poliittiselle järjestelmälle aihetta itsetutkiskeluun. Se, että jokainen on syytön kunnes toisin todistetaan, taisi unohtua Rusin kohdalla.
Näytelmän loppukohtaus on vielä näkemättä.