Lähtemällä hallituksesta vihreät osoittaa, että se on sittenkin enemmän yhden asian liike kuin yleispuolue. Vihreys on alusta lähtien kiertynyt ydinvoiman vastustamisen ympärille. Puolue ei ole päässyt pilkuistaan vieläkään.
Atomivoiman vastustaminen on puolueelle paitsi uskonkappale myös myllynkivi. Puolue pystyy neuvottelemaan ja joustamaan lähes kaikesta muusta, mutta ei ydinvoimasta. Ehdottomuus istuu huonosti kompromisseihin perustuvaan monipuoluedemokratiaan.
Ehdottomuus on sikälikin outoa, sillä vihreiden taatan Osmo Soininvaaran arvion mukaan vihreiden kannattajista jopa kolmasosa kannattaa ydinvoimaa. Soininvaara on kutsunut ydinvoimaa osuvasti vihreiden traumaksi.
Puheenjohtaja Ville Niinistö puki puolueen lähtöloitsut korkeaotsaiseen periaatteellisuuteen. Lähdön takana on kuitenkin myös vaalitaktista laskelmointia.
Vasemmistoliitto teki arhinmäet jo viime talvena. Oppositioon lähdön jälkeen puolueen gallupnokka onkin kääntynyt nousuun, ja puolue nappasi europarlamenttivaaleissa itselleen aiemmin menettämänsä paikan.
Vihreiden vaalikannatus on sitä vastoin alkanut hiipua. Kevään EU-vaaleissa puolue sai äänistä runsaat yhdeksän prosenttia, yli kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin edelliskerralla. Eduskuntavaaleissa 2011 puolueen saalis oli reilut yhdeksän prosenttia, yli prosenttiyksikön edelliskerran alle.
Vihreiden vaalimenestys ja ollako vai eikö olla hallituksessa -epäröinti ovat liittyneet aina ydinvoimaan.
Vihreät lähtivät sisäisen väännön jälkeen hallituksesta 2002, kun eduskunta hyväksyi viidennen ydinvoimalan lupahakemuksen. Äänestäjät kiittivät vaaleissa 2003: kannatus nousi. Kun kahdelle voimalalle heltisi lupa vuonna 2010, vihreät jäivät hallitukseen. Äänestäjät rankaisivat vuotta myöhemmin.
Luvuista on lupa päätellä, että äänestäjät palkitsisivat vihreitä lähtöpäätöksestä seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kun kannatus on laskenut viimeisimmissä EU-, eduskunta- ja kuntavaaleissa, puolueen täytyy tehdä jotakin suunnan kääntämiseksi.
Voi vain ihmetellä, miten vihreät ovat onnistuneet tuhlaamaan viime presidentinvaalissa kakkoskierrokselle päässeen Pekka Haaviston suosiolisän. Puolue ei ole pystynyt ratsastamaan Haavisto-ilmiöllä niin kuin kokoomus Niinistö-ilmiöllä.
Ajankohta vaihtaa ministerimersu vihreään polkupyörään oli nyt paras mahdollinen. Kun syy liittyy vielä puolueen tavaramerkkiin ydinvoimaan, houkutus oli liian suuri.
Puolue olisi voinut odottaa ensi kesään asti, saako Fennovoima kasvatetuksi ei-venäläistä omistustaan riittävästi. Puolue ei vain välttämättä olisi ollut tuolloin hallituksessa, josta lähteä.
Hallituksesta on aina helpompi lähteä kuin palata sinne. Jokainen lähtöpäätös heikentää minkä tahansa puolueen uskottavuutta muiden puolueiden silmissä. Jos vain tulos sallii, vasemmistoliitto ja vihreät ovat tuskin haluttuja kumppaneita seuraavaan hallitukseen.
Vaalien jälkeen pöydälle tullevat Olkiluoto 4 sekä Fortumin lupahakemus. Miksi ottaa vihreitä änkyröimään hallitukseen? Juna vie nyt kohti kokoomuksen, keskustan ja perussuomalaisten hallitusta. Ai niin, eipä unohdeta RKP:tä.
Vihreiden lähdön moraalin perään voi kysyä myös siksi, että Suomen talous on koomassa. Mitä tulee selviytymisen kannalta todella tärkeiden asioiden hoidosta, kun puolue toisensa jälkeen luikkii oppositioon?
Vaikka politiikka on politiikkaa, sekä vasemmistoliiton että vihreiden lähdöt ovat rintamakarkuruutta hetkellä, jolloin talous on kriisissä ja maailmantilanne on kireämpi kuin vuosikymmeniin.
Vihreät on yli 25 vuotta vanha puolue. Tuossa ajassa puolueen kuin puolueen pitäisi kasvaa muuksi kuin yhteen asiaan hirttäytyväksi liikkeeksi.
Nyt vihreät pääsevät oppositioon vaikuttamaan. Isänmaata voi palvella sieltäkin, mutta vaikuttamisen kanssa on niin ja näin.