Syyrian presidentin Bashar al-Assadin sunnuntainen puhe oli uhmakas ja näennäisen päättäväinen. Samalla paljastui, ettei hänellä ole kykyä eikä tahtoa rauhan palautukseen.
Ei kannata epäillä sitä, ettei presidentti Bashar al-Assadilla olisi Syyriassa edelleen myös aitoa kannatusta. Sitä hän kokoaa ainakin taustaryhmältään šiialaisilta alaviiteilta, fundamentalistimuslimien valtaan nousua pelkääviltä kristityiltä sekä eliitiltä, joka on hyötynyt al-Assadin perheen pitkästä diktatuurista.
Väkivallan turvin ylläpidetty järjestelmä vain on nyt murskana, ja Syyria käy sisällissotaa, jota al-Assad ei enää voi voittaa. Valitettavasti edes valonpilkahduksia tilanteen rauhoittumisesta ei näy.
Opposition suhtautuminen presidenttiin on leppymätön. Tämän käsissä on liian paljon verta, jotta hänellä voisi opposition voiton jälkeen olla tulevaisuutta Syyriassa. Hengen menetyksen vaihtoehto on vain maastapako.
Damaskoksen oopperatalossa pidetty televisioitu puhe saattoi olla viimeinen, jonka al-Assad piti kansalaisilleen presidenttinä. Puhe kertoi samanlaisesta todellisuudentajun puutteesta, jollaista diktaattori Muammar Gaddafi osoitti julistaessaan vielä viime kuukausinaan voittoa Libyan kapinallisista ja ulkovalloista.
Niissä elkeissä, joita Damaskoksen puhetilaisuudessa nähtiin, oli vahvaa lavastuksen makua. Huudot, rytmikkäät taputukset ja kuulijoiden ilmeisen järjestetty ryntäys lavalle puheen jälkeen eivät kertoneet presidentin vahvuudesta vaan heikkoudesta.
Saattoi kuulijoiden innostuksesta tosin olla aitoakin tunnetta. He ovat joukkoa, joka seisoo tai kaatuu presidentin mukana.
Assadin puheessa keskeinen kritiikki kohdistui ulkovaltoihin ja ulkomaalaisiin, jotka hänen mukaansa käyvät sotaa Syyriassa. Se on osaksi tottakin, mutta mistä muualtakaan kapinalliset voisivat aseita ja tukea saada.
Silloin kun oppositio ei vielä ollut aseissa, presidentillä ei ollut halua jakaa valtaansa sen kanssa. Nyt al-Assadin etsikkoaika on auttamattomasti ohi.
Assadin kuvaama tie, jossa ulkomaisten joukkojen lähtöä seuraisi hallituksen joukkojen sotilasoperaatioiden lopetus, kansallinen sovintokonferenssi ja kansanäänestys, kuulostavat hyvältä vain teoriassa. Aiemmat tulitaukoyritykset osoittavat, että osapuolten välinen luottamus on nollassa.
Syyrian oppositio ja sen aseelliset joukot tietävät nekin, mitä tappio merkitsisi: niinikään kuolemaa tai pakoa. Al-Assad ilmoitti itse, ettei sovintokonferenssiin kutsuttaisi niitä, ”jotka ovat pettäneet Syyrian”.
Syyrian johto olisi jo ajat sitten vaihtunut, jos Venäjä ja Kiina olisivat vetäneet siltä tukensa. Venäjän kohdalla se tuskin tapahtuu niin kauan kun Syyriassa on tuhansia venäläisiä asiantuntijoita perheineen. Painetta al-Assadin tuen jatkamiseen tulee myös Venäjän ortodoksisesta kirkosta, joka ei halua Syyrian uskonveljien hylkäämistä.
Mahdollisena on pidetty, että Syyria jakautuisi ja että al-Assad jäisi jonkinlaisen tynkä-Syyrian johtoon. Kapinalliset saisivat haltuunsa muun osan maata.
Tuo vaihtoehto voisi olla kaikkein verettömin, vaikka se jättäisi alueelle pysyvästi epävakauden siemeniä.