On pieniä vaikeuksia löytää oikea polku Bhadpuraan päin. Kun se lopulta löytyy, se seurailee Narmadaa puolen kilometrin päässä rannasta. Välillä polku nousee mäen päälle ja tarjoilee avarat jokinäkymät.
Polku on muutenkin ihanteellinen. Maasto on kivetöntä, tasaista maata, ja polku on leveä, sivuilta kuivan ruohon peitossa. Polulla on muutaman millin kerros hienonhienoa, kuivaa silttiä, joka tekee siitä hyvän kävellä.
Silttiin jäävät kaikkien kulkijoiden jäljet; siitä voi lukea lehmien ja vesipuhveleiden kavionjäljet, pienten vuohien ja paljasjalkaisten lasten jäljet. Polkupyörä on mennyt jo eilen, sillä renkaiden jälkien päällä on paljon erilaisia painautumia.
Intiassa on syntynyt kolme ihmiskunnan suurta uskontoa: hindulaisuus, buddhalaisuus ja jainalaisuus.
Kävellen tehtävät pyhiinvaellusmatkat ovat vuosituhansia olleet tärkeässä roolissa näissä uskonnoissa. Maallikot ja munkit tekevät edelleen kävelymatkoja tärkeille uskonnollisille paikoille, kuten vuorille ja pyhimysten asuin- ja kuolinpaikoille, sekä kiertävät ympäri pyhiä jokia.
Hindujen pyhiinvaellusmatkat ovat kävelemisen taiteen elävää perinnettä.
Pyhiinvaeltajan tulee etsiä hyvää elämää jättäessään taakseen kotiympäristönsä ja arkirutiininsa. Hän kantaa mukanaan vain pientä rahasummaa sellaisia alueita varten, joilla on pakotettu ostamaan ruokaa. Näin pyhiinvaeltaja jättäytyy kerjäläisen tai vaeltelevan askeetin asemaan. Vanhan ohjeen mukaan hänen ei pitäisi lorvia matkallaan, mutta ei myöskään kiirehtiä.
Pyhiinvaeltajan tunnuksena ovat valkoiset vaatteet, kävelysauva ja astia jokiveden kantamista varten. Useimmat kulkevat avojaloin pitäen aina joen oikealla puolellaan. Joki ylitetään vain jokisuussa ja puolta vaihdetaan joen lähteellä.
Narmadajoen pyhiinvaelluskausi
alkaa monsuunisateiden tauottua syksyllä, jolloin joenpinta laskee talviselle tasolleen. Monsuunitulvat ovat tuoneet mukanaan hedelmällistä liejua, joka on erinomainen viljelyalusta monille tärkeille palkokasveille, juureksille, meloneille ja viljoille. Jokivarren viljelijät rajaavat palstansa, ja palstojen sijoittelujen mukaan löytävät myös rantojen polut paikkansa.
Usein polku kulkee pitkiä matkoja vain metrin päässä kävelyvauhtia virtaavasta joesta. Joen sisäkaarteessa vastaan voi tulla kilometreittäin hiekkaa, jolloin polun on noustava ylemmäs joen törmälle. Sieltä se kulkee kylien ja peltojen läpi uudelleen rantaan.
Paikoin kymmenisen metriä nouseva monsuunitulva pitää huolen siitä, ettei joen rantaan synny yksityisomistusta, pysyviä aitoja tai muuta rantapoluilla kulkemista rajaavaa rakentamista.
Pyhiinvaeltajalla on siis edessään hyvin vaihtelevat maisemat, mutta myös vastoinkäymisiä. Pitkiä matkoja käveltäessä jalat ovat kovilla. Rakot, kipeät lihakset tai nyrjähdykset ovat tavallisia. Pyhiinvaeltajat, joilla ei ole mitään rahavaroja mukanaan, saattavat paikoin kärsiä nälästä.
Talviyöt voivat olla purevan kylmiä ja vaivata taivasalla nukkujaa.
Elämä rantapolulla jää hellästi mieleen. Useimmiten patikkaretkeläisen päivä alkaa tuntia ennen auringonnousua, ja liikkeellelähtö on ripeä.
Punaiset auringonnousut höyryävän joen yllä ovat mykistäviä. Silloin ovat usein liikkeellä ensimmäiset kylpijät; he saippuoivat ruumistaan ja tekevät perinteisiä aurinkotervehdyksiä. Kauemmas matkaavat kyläläiset ovat myös polulla, ja paimenet karkottavat papukaijalaumoja palstoiltaan kovilla huudahduksilla, jotka kuuluvat kilometrien päähän. Polulla on vielä viileää, ja kulkijat haluavat edetä ennen kuumaa keskipäivää.
Länsimaisen kulkijankin matka saattaa edetä päiväkausia pelkkien taateleiden ja ruokosokerin varassa, mutta taateleiden avullahan tuaregitkin ylittävät erämaita Afrikassa. Toisinaan joku ystävällinen ihminen kutsuu matkaajan kotiinsa ja tarjoaa ruokaa tai zaita, intialaista maustettua teetä. Perinteen mukaan kutsut otetaan aina vastaan ja niistä kieltäytyminen voidaan kokea loukkaavaksi. Minkäänlaista ruokaputiikkia ei kylissä yleensä ole, mutta onneksi sentään pumppukaivot vesivaraston täyttämiseen ovat yleisiä.
Keskipäivään mennessä kävely on usein edennyt jo pitkän pätkän ja on aika levähtää. Kylpy joessa ja lepo varjoisan puun alla palauttavat voimat.
Päivät ovat erilaisia, samoin kuin polut ja härkätiet. Keski-Intian maaseutuväestön yleisin kulkuväline on tänäkin päivänä härkien vetämät rattaat. Tyypillisellä härkätiellä kulkee kaksi rinnakkaista polkua, joita härkäpari kävelee. Vaunujen kaksi isoa ratasta pyörivät tarkasti härkien kävelemillä poluilla. Sama akseliväli on ollut käytössä satoja vuosia.
Härkätiet ovat maastonmyötäisiä, yllätyksellisiä ja kapeita teitä. Ne ovat kävelyyn mitä parhaimpia.
Auringon asettuessa taas joen ylle länteen on aika etsiä yösija. Yksittäinen kulkija saa usein yöpymiskutsuja ihmisten koteihin. Narmadan rantatörmillä on kuitenkin myös paljon pieniä temppeleitä, sadhujen majoja ja erityisiä katoksia, joissa kävelijät voivat yöpyä. Tietyt paikat joen rannalla ovat suosittuja pyhiinvaelluksen aloitus- ja yöpymiskohtia. Silloin avokatokset, temppelien pihat ja mahdolliset kattotasanteetkin saattavat täyttyä kymmenistä, jopa sadoista kulkijoista.
Illan tullen pyhiinvaeltajat lukevat rukouksiaan, ja soinnukas Narmada Mai´n runolaulu kaikuu joen jumalattaren ylistykseksi. Sitten seuraavat iltanuotiot, jutustelut tulen ääressä ja patikkaretkeläisten kevyt ruokailu.
Koko päivän kävelleelle uni tulee kuin itsestään.
Parasta kävelemisessä on kävely itse. Päämäärät, reitit, etäisyydet, koko kävelyn maantieto ovat tärkeitä, mutta kävelyn ydinmehua ne eivät ole. Olla polulla, kuunnella ääniä, tarkkailla valoa ja nähdä koko maiseman kiertyminen, unohtua kauneuteen, joka leviää kaikkialle, se on kävelyn ydinmehu. Mieli palaa hiljaisuuteen. Kävely on kevyttä, mitkään taakat eivät paina.
Valokuvauskin unohtuu, kunnes äkkiä eteen muodostuu kuva etsimättä. Siinä se on ...klik. Hyvät valokuvat ovat ihmeitä, joihin jaksaa luottaa vielä vuosienkin kuluttua.
Täydenkuunpäivä on Intiassa aina juhlapäivä. Kylistä saapuu joenrantaan laumoittain ihmisiä. Jo aamuvarhaisesta he ovat siellä viritellen tulia, leipoen chapatti- ja purileipiä sekä kuorien vihanneksia yhteisiä, isoja currykastikkeita varten.
Naisilla on värikkäät sarit yllään, ja näitä kahdeksanmetrisiä vaatteita on levitetty kuivumaan rantatörmän pensaille.
Lauttureilla on hyvä päivä, kun joen yli saa soutaa monet kerrat.
Pojat pelaavat krikettiä aivan jokirannassa. Vesipuhvelilaumoja ajetaan rantavesiin ja paimenetkin saavat viettää vapaata.
Aamusella muutaman tunnin käveltyäni kuuluu vihellyskutsu joentörmältä. Siellä on nuori sadhu, pyhä mies, kutsumassa kulkijaa zaille. Kiipeän saveen kaiverretut portaat ylös punaisten rukouslippujen täplittämää polkua ja saan ystävällisen vastaanoton Adrial Giri babalta. Hän johdattaa minut majaansa, joka on kyhätty kokoon oksista, taatelipalmun lehdistä, juutinkorsista ja tulisijan kohdalta ilman laastia ladotuista tiilistä. Kattona on pari muovipressua.
Baba hymyilee sekä silmillään että huulillaan. Hän puhuu hiukan englantia ja minä hiukkasen hindiä, ja monien hymyjen siivittämänä selviämme kommunikaatiosta. Baba on kolmekymppinen ja rastat roikkuvat vasta harteilla. Parta on pujottunut ja iho peitetty askeetikkojen tapaan tuhkalla. Yllään hänellä on vain pieni lannevaate. Hänen rakkautensa näyttää olevan ruuanlaitto ja ruuan tarjoaminen pyhiinvaeltajille, ja näin juhlapäivänä myös kyläläisille.
Baban mielestä pyhiinvaeltajan ei tulisi rasittaa itseään juhlapäivänä, ja minut onkin helppo puhua jäämään majaan yöksi.
Kaksi vanhempaa pyhiinvaeltajaa keittää riisiä erillisellä tulella, ja pian olen minäkin puukko kädessä kuorimassa vihanneksia. Baba valmistaa curryt itse lisäillen mausteita monista pienistä pussukoista.
Tuntien kuluessa avustajat väsyvät, istuvat ja makoilevat juuttisäkeillä majan lattialla. Mutta baba näyttää energiseltä, hoitaa tulta ja curryja ja virittää välillä yksikielisen soittimensa, ektaran, säestämänä laulun Shivan kunniaksi.
Sitten babakin lepää hetken. Hänen jalkansa ovat maassa ja yläruumis lepää oksaan kiinnitetyssä keinussa. Silloin ymmärrän, että hän harrastaa seisomisaskeesia. Hän kertoo tehneensä sitä 12 vuotta. Levätä hän saa vain pari minuuttia, koska sisään astuu lisää vieraita. Alkaa olla aterioinnin aika.
Vain muutamille vieraille riittää thaleja, teräksisiä lautasia. Loput vieraat ottavat banyanpuusta sen suippoja lehtiä, kiinnittävät ne yhteen bambusta tehdyillä tikuilla ja kas, pian lautaset ovat valmiit.
Sitten tarjotaan kookospähkinän kopraa prasadina, jumalten ruokana, ja vielä ennen ateriaa vieraileva baba virittää tunteikkaan laulun Narmadan kunniaksi. Illan lähestyessä baba ystävineen lähtee jokivarteen juhlimaan, mutta me kävelijät jäämme majalle lepäämään.
Auringon laskiessa joen alajuoksulle päin valo muotoilee kukkuloiden rinteet eläviksi. Papukaijaparvi vaappuu joen yli ja huilu siivittää sen lentoa.
Kirjoittaja on Karjalohjalla asuva valo-kuvaaja, joka on tehnyt patikkamatkan Narmadajoelle.