Tieto maan suurten sanomalehtien päätoimittajien Nato-kannoista on herättänyt polemiikkia eri puolilla ja pientä kuohuntaakin. Se on kuitenkin turhaa dramatisointia.
Nato on arkinen asia muualla Euroopassa, ja sellainen sen pitäisi olla myös Suomessa.
Suomi Natoon haukotuttaa teemana lähes jokaista, joka on seurannut turvallisuuspoliittista keskustelua pitkään tai osallistunut siihen.
Perusasetelma kun on pysynyt kutakuinkin samana aina vuodesta 1995 lähtien, jolloin Suomi valitsi sille kuuluvan paikkansa läntisten demokratioiden joukossa ja liittyi EU:n jäseneksi. Silloin elettiin Martti Ahtisaaren presidenttikautta.
Mauno Koiviston aikana ei ollut mitään järkeä käydä keskustelua Suomen liittoutumisesta. Vanha kaukopartiomies ei sellaisista "kotkotuksista" välittänyt, vaikka veikin määrätietoisesti joskin eleettömästi Suomea kohti länttä ja irti Neuvostoliiton otteesta. Koiviston maailmankuva perustui kylmän sodan realiteetteihin. Hän vahti Suomen puolueettomuutta presidentille vielä tuolloin kuuluneiden laajojen valtaoikeuksien turvin. Nato on Koivistolle yhä vaikea pala, kuten hänen lausunnoistaan kuulee.
Valtiollisessa johdossa tapahtui linjanmuutos presidentti Ahtisaaren ja pääministeri Paavo Lipposen valtakaudella. Suomi nimitti suurlähettilään Natoon 1997 ja luopui puolueettomuudesta 1999. Suomen linjaa alettiin kutsua liittoutumattomuudeksi Lipposen toisen hallituksen ohjelmassa. Viimeistään siitä alkoi Suomen puolijulkinen hivuttautuminen kohti Natoa.
Suomessa on taitettu jo noin vuosikymmen peistä siitä, onko sen järkevää ja viisasta liittoutua vai ei. Tulos on ollut toistaiseksi joka kerta sama: pysymme liittoutumattomana maana, mutta pidämme oven raollaan Natolle. Kansalaismielipide muuttuu pikku hiljaa Natolle myönteisemmäksi, mutta liike on niin hidas, että etanakin taivaltaa nopeammin.
Nato-jäsenyyden kannatus on pyörinyt pitkään 25-30 prosentissa, ja tuskin nousee siitä ratkaisevasti ennen kuin valtiojohto näyttää liittoutumiselle vihreää valoa, mikä voi tapahtua jo seuraavalla vaalikaudella.
Seisovaan veteen tuli pientä liplatusta viikko sitten, kun päätoimittaja Janne Virkkunen muistutti kolumnissaan siitä, että Helsingin Sanomat oli ottanut myönteisen kannan Nato-jäsenyyteen jo syyskuussa 2004. Linjaus oli mennyt monilta lukijoilta ja eräiltä tutkijoiltakin ohi silmien, kun lehti ilmaisi kantansa pääkirjoituksessaan eleettömästi ja ilman fanfaareja.
Yleisradio tiedusteli tämän jälkeen maan kymmenen suurimman sanomalehden päätoimittajan mielipidettä ja sai uutisen, jota jotkut ovat ällistelleet: maan neljän suurimman päivälehden päätoimittajat ilmoittivat pitävänsä järkevänä Suomen liittoutumista seuraavalla vaalikaudella ja teeman esilleottoa jo eduskuntavaaleissa.
Itsekin olin tuossa nelikossa. Suurista lehdistä vain molempien iltapäivälehtien päätoimittajat kätkivät kantansa vakan alle.
Päätoimittajat ovat merkittäviä mielipidevaikuttajia, ja siksi ei ole samantekevää, mitä he sanovat. He eivät ainoastaan kirjoita omaa mielipidettään ja määrittele lehden kantaa, vaan he voivat myös vaikuttaa siihen, millaisia muita mielipiteitä heidän johtamissaan lehdissä julkaistaan. Sen lisäksi he esiintyvät tämän tästä esitelmöitsijöinä, kommentaattoreina ja panelisteina eri yhteyksissä. Onpa joukossa myös kirjallisia vaikuttajia.
Kun valtalehdistö asettui aikoinaan tukemaan laajasti Suomen EU-jäsenyyttä, lehtiä syytettiin kansan manipuloinnista. Nytkin on kuulunut samanlaisia puheita päätoimittajien Nato-linjausten takia, heidän lehdillään kun on noin 1,85 miljoonaa lukijaa. On nimittäin houkuttelevaa levittää legendaa, että nyt se nähtiin, kuinka HS:n, Aamulehden, Turun Sanomien ja Kalevan päätoimittajat muodostavat sen hurjan joukon, joka manipuloi kansaa niin, että Naton vastustus murenee ennen pitkää.
Väite on yliampuva, koska jokainen neljästä päätoimittajasta on muodostanut kantansa Natoon itsenäisesti. Emme konsultoi toisiamme, emmekä edes halua esiintyä yhteisenä rintamana. Ajatus jyräävästä yhteisrintamasta on tälle porukalle täysin vieras. Päin vastoin jokainen lehti on tarkka omasta linjastaan. Tässä kyselyssä vain sattui tulemaan tällainen tulos.
Päätoimittajat pohtivat työkseen kansallisia kohtalonkysymyksiä ja joutuvat perehtymään syvällisesti niihin. Tuo prosessi on johtanut neljässä päässä samanlaiseen päätelmään, ja sillä voi olla jotain merkitystä, koska kyseessä ei ole valistunut arvaus vaan huolelliseen harkintaan perustuva kanta.
Linjanvedot ovat päätoimittajien ja lehtien normaalia työtä ja yksi niistä syistä, miksi lehdistö aikoinaan syntyi ja on yhä olemassa. Lehdet eivät täytä paikkaansa demokratiassa, jos ne kyyristelevät kuten monet poliitikot tekevät, eritoten vaalien alla. Avoin ja rehti keskustelu oikeilla nimillä jalostaa yleensä itse kutakin.
***
Oulun nousu jalkapalloliigaan jo tänä syksynä ratkeaa ensi lauantaina. Oulu on maan kuudenneksi suurin kaupunki. Sen ja koko liigan imago on vajaa niin kauan kuin Oulu ei pelaa ylimmällä sarjatasolla. Ainakin puoli kaupunkia pitää nyt saada lauantaina Castrenin kentälle huutamaan ja seisauttamaan Atlantiksen veret. Aidat auki ja AC Oulu liigaan.