Ihminen oppii jo varhain sen, milloin kannattaa kertoa epämiellyttävät asiat ja milloin ei. Oppi tapahtuu tässäkin asiassa tietysti kantapään kautta.
Jo pikkulapsi pystyy päättelemään, mikä on oikea hetki paljastaa vanhemmille kolttosensa. Pikkupahuudet, joista selviää päänsilityksin tai ”pojat ovat poikia” tai ”tytöt ovat sellaisia” -tokaisuin, oppii ilmoittamaan pian.
Tilanne mutkistuu, jos mokaa seuraa iso mökä.
Nykyään lapsia ei saa piestä, ei edes luunapin vertaa. Jokunen vuosikymmen sitten, kun Koivuniemen herra asui joka kodin ovenkarmin yläpuolella, saatettiin pikkukolttosistakin vaieta herran pelossa.
Niille, jotka eivät tunne Koivuniemen herraa, kerrottakoon, että se oli oman aikansa kasvattaja – koivuvitsa, jota säilytettiin kodeissa sitä varalta, että kakaroita täytyi ojentaa pieksemällä. Sen puuttuessa virkaa hoiti myös vyö tai aikuisen koura.
Koivuniemen herran ansiosta pienestä virheestä kasvoi valtava taakka ihmislapsen sisälle. Tämä opetti, miten hairahduksista on viisainta tehdä selkoa.
Muistan vieläkin, kun lämäytin kerrostalon ulko-oven ikkunan rikki jääkiekolla. Kun tapausta alettiin selvittää, en ollut tietävinäni asiasta. Mutta naapurin isä hakkasi poikaansa niin kauan, että tämä tunnusti rikkoneensa ikkunan.
Naapurin poika teki yleensä kaikki kolttoset, joita siinä kerrostalossa tehtiin, mutta ei sillä kertaa juuri sitä. Sen verran pojan isän silmitön raivo pelästytti, ettei minussa ollut miestä tunnustaa tekoani.
Aivan osattomaksi en toki jäänyt. Kaverin saamat iskut osuivat kuvaannollisesti sanoen myös minuun, ja olen kantanut niitä sisälläni kaikki nämä vuosikymmenet.
Koulu opetti myös väistelemään mokaamistensa seurauksia.
Jotkut oppivat väärentämään vanhempiensa nimen jälki-istuntolappuihin ja koepapereihin. Huonosta numerosta kun ei seurannut mitään hyvää kotirintamallakaan.
Minulta tämä ei onnistunut. Isä oli opettaja ja tiesi opettajienhuoneen tietotoimiston kautta tarkkaan, kuinka minulla meni koulussa.
Sen toki opin, että pyysin nimen paheksuntaa aiheuttaviin lappusiin aina äidiltä. Yleensä tämä tapahtui aamulla juuri kun hänellä oli kiire töihin ja minulla kouluun. Elin siinä uskossa, että asia unohtuu iltaan mennessä, niin kuin usein kävi.
Esimerkkejä on vaikka millä mitalla. Kuinka usein pohtiikaan, sanoako nyt vai huomenna? Olisiko sittenkin parempi kertoa ensi viikolla, ensi vuonna tai jättää kertomatta? Mikä on sen hinta, että sanoo nyt, verrattuna siihen, että odottaa kuvittelemaansa otollisempaa hetkeä?
Käyttäytymistä yhdistää ajatus siitä, että jos ajoittaa jonkin asian kertomisen väärin, siitä kärsii koko ruumis. Sitä ei aina tule huomattua, että jos sen ajoittaa ruumiin kannalta oikein, voi olla, että kärsijän roolin ottaa sisäinen minä, jota jotkut sieluksikin nimittävät.
Oikean ajoittamisen pohdinta ohjaa aika paljon ihmisen tekemisiä pitkin matkaa. On mielenkiintoista nähdä, että kyse ei ole vain pienen pojan yrityksistä vältellä selkäsaunaa, vaan jopa isot herrat yhteiskunnan huipulla tuntuvat peilaavan puuhastelujaan tätä vasten.
Maaliskuun ensimmäinen päivä oli kouluesimerkki tästä. Koko tasavalta oli virittäytynyt seuraamaan vallanvaihdosta presidentinlinnassa. Mistään muusta ei puhuttu kuin siitä, miltä Sauli ja Jenni näyttivät tai olivatko Tarja ja Pentti hyväntuulisia ja vapautuneita.
Samaan aikaan hallitus päätti vahvasti jakautuneena antaa Talvivaaralle siunauksensa uraanin ottamisesta talteen, ja leikkauksiensa kanssa vaikeroiva Puolustusvoimat sai luvan ostaa 180 miljoonalla eurolla ohjuksia Horneteihinsa.
Hallituksen repeäminen ja armeijan hankinnat hukkuivat humuun. Ajoitus oli täydellinen.