Kylässä poikkesi Uudeltamaalta tuttava, jolla on juuria Oulun seudulla. Tuli puhe siitä, miten kaupungilla nyt menee. ”Täällä on kuulemma 2 000 taloa pakkohuutokaupassa”, hän tiesi.
Ei ihan ole. Mutta tuo on monelle nykyinen mielikuva Oulusta. Kaikki on vapaata pudotusta, ja viimeinen sammuttaa valot, jos sitten ne enää silloin palavat.
Mobiilialan lopetusten jälkeen Oulun tilanteesta on puhuttu valtakunnallisesti paljon ja paikallisesti tietysti vielä enemmän. On muistutettu, että Oulussa on edelleenkin satamäärin teknologiayrityksiä ja melkoisia mahdollisuuksia. Silti päällimmäisenä tunteena on, että asioita tapahtuu kenenkään voimatta niille mitään.
Kansainvälisten jättien pääkonttorit ovat kaukana, ja lopetuspäätökset hoituvat pahimmillaan tökeröillä sähköposteilla. Kun näin käy, jotakuta vaaditaan aina vastuuseen. Koskaan sellaista ei löydy, mikä sekin on globaalin talouden ominaispiirre. Sitten aletaan syytellä jotain, joka on ymmärrettävä hahmo, kaupunginjohtaja tai ministeri.
Se, mitä he voivat lausua, ei yleensä paljon ole. Ei kukaan voi muuttua muiden työpaikoiksi. Korkeintaan he voivat yrittää luoda edellytyksiä sille, että jokin onnistuisi. Joskus näköjään telakkakin saadaan pelastetuksi.
Suomea on rakennettu niin, että vastuita on vaikea ottaa. Päättäjien kädet on sidottu paikallistasolta valtakunnan tasolle. Hallinnolla on ajan saatossa tapana mutkistua niin, että lopulta on vaikea enää tietää, mitä oikein hallitaan ja mistä.
Suomessa on vahva kunnallinen itsehallinto, mutta joka kunta on liemessä velvoitteidensa kanssa. Pelimerkkejä ei tahdo riittää edes pakollisiin tehtäviin. Lisäksi kuntien sisällä päättäjillä on omat reviirinsä ja toimivaltarajansa.
Alueellista valtaa Suomessa ei ole ollenkaan. Maakuntia on ja maakuntajohtajia, mutta ne ovat alueensa kuntien edunvalvojia vailla vapaita resursseja ja ilman kaksista toimivaltaa. Maakunnallisia mielipiteitä voi lausua ja strategioita laatia, siinä melkein kaikki.
Lakkautettujen läänien tilalle tulleet elyt ja avit pysyttelevät sitkeästi kansalaisille hyvin vaikeasti miellettävinä virastoina, joista saa irti vain viranomaislausuntoja, jos niitäkään. Alueellisen identiteetin synnyttäminen ei kuulu niiden tehtäviin.
Keskusvalta on Suomessa vahva mutta myös vahvasti viipaloitu. Ministeriöillä on tiukat sektorit, joiden yli ei hevillä hypitä. Eduskunta säätää lait, mutta kaikkia päätöksiä sitoo hyvin tiukka budjettikuri, ja säästötarve on jatkuva. Siispä on ikään kuin asiat olisivat koko ajan etukäteen päätettyjä tai niihin ei voisi hallituskaan jonkin olosuhteen pakosta vaikuttaa.
Presidenttiä ei Suomessa enää huudeta kotimaan asioihin apuun, koska tiedetään, että hänellä ei niihin ole valtaa. Mihin hänellä ylipäätään on valtaa, se onkin jo eri juttu.
Lopulta Brysselin niskaan voi kaataa sen, mikä ei Suomessa toimi. Se on sikäli turvallista, että EU ja komissio kuulostavat niin isoilta sanoilta, ettei niiden taakse osata enää katsoa – vaikka ihmisiä sielläkin on – ja kaikki katoaa epämääräisyyden hämärään.
Tällä menolla Suomesta on tulossa maa, jossa asiat vain tapahtuvat, eikä tekoja aktiivisesti tehdä. Vastuut, toimivallat ja resurssit ovat aina jossain muualla. Onneksi on kesä, ja kesällä tämä maa näyttää todellisia kasvojaan – sellaisia, joissa asioita tehdään, uutta luodaan ja mielikuvia muokataan. Mikä parasta, tätä tapahtuu aivan joka puolella.
Suomalaisen kulttuurin toimijat joka kylän kesäteattereista alkaen järjestävät pitkin maata täysin epätodennäköisissä paikoissa loisteliaita maailmanluokan taiteen, musiikin ja teatterin tilaisuuksia.
Oopperaa Kokkolassa Ykspihlajan työväentalolla, kamarimusiikkia Kuhmossa, metallimusiikkia Oulussa, runoutta Kajaanissa, elokuvia Sodankylässä, ties mitä ties missä. Uskomatonta osaamista, rohkeutta ja heittäytymistä – ja asennetta, joka on täysin muuta kuin julkisuudessa vallitseva valitusvirsi kestävyysvajeesta. Siitä mallia muillekin, niin kyllä tästä hyvä tulee.
Kolumni