Rahaa ei ole. Ei terveydenhuoltoon, ilmastonmuutoksen torjuntaan tai humanitaariseen apuun.
Mutta samalla rahaa on. Monien superrikkaiden symboliset taskut pullistelevat entistä suurempina: Forbesin miljardöörilistan mukaan miljardöörit eivät ole koskaan olleet niin rikkaita kuin nyt.
Onko välttämätöntä, että varallisuutta kasautuu yksittäisten ihmisten kirstuihin samalla, kun julkisiin palveluihin ei riitä rahaa? Ei ole, sanovat poliittiseen filosofiaan ja etiikkaan perehtynyt Utrechtin yliopiston professori Ingrid Robeyns ja politiikasta vastaava johtaja Quentin Parrinello pariisilaisen PSE-yliopiston yhteydessä toimivasta EU Tax Observatorysta STT:lle.
Kyse on poliittisista valinnoista. Rikkaiden jatkuva rikastuminen ei ole luonnonlaki vaan monella tavoin yhteiskunnan mahdollistamaa – ja sille haitallista.
Vaatimaton miljardöörivero
Robeyns on kirjoittanut kirjan limitarianismista eli ajatuksesta, että yhden ihmisen varallisuudelle pitäisi olla olemassa katto, kuten miljoona euroa, dollaria tai puntaa. Parrinellon edustaman EU Tax Observatoryn johtaja Gabriel Zucman on esittänyt miljardööriveroa.
Vero tarkoittaisi, että merkittävä joukko maita linjaisi yhdessä vuosittaisesta kahden prosentin verosta miljardööreille, mahdollisesti myös satamiljonääreille. Veron kohteena olevien ihmisten määrä jäisi joka tapauksessa pieneksi suhteessa siihen, kuinka montaa ihmistä verokertymä hyödyttäisi.
Zucman on itsekin kuvaillut kahden prosentin miljardööriveroa vaatimattomaksi, ja niin ajattelevat myös Robeyns ja Parrinello. Pari prosenttia ei vaikuttaisi superrikkaiden elintasoon: Parrinello huomauttaa, että varakkaiden keskimääräinen tuotto varoilleen on veroon verrattuna moninkertainen. Heidän omaisuutensa siis edelleen kasvaisi, vain hieman hitaammin.
Robeyns pitää miljardööriveroa vaatimattomuudestaan huolimatta askeleena oikeaan suuntaan. Askeleita kohti taloudellista tasa-arvoa penäävät myös monet miljonäärit itse: esimerkiksi yhdysvaltalainen Patriotic Millionaires ja saksankielisten maiden Tax Me Now vaativat varakkaita – siis itseään – kovemmalle verolle. Enemmistö G20-maiden miljonääreistä kannattaa Zucmanin esitystä.
Haitaksi myös talousmielessä
Varakkaiden verotuksen kiristämistä vastustetaan usein sanomalla, että superrikkaat äänestäisivät jaloillaan ja muuttaisivat keveämmän verotuksen perässä muualle. Parrinello sanoo, että ilmiö on olemassa mutta marginaalinen ja se voidaan estää poliittisilla päätöksillä ja kansainvälisellä yhteistyöllä.
Nytkin moni yritysjohtaja maksaa suhteellisesti pienempää veroa kuin sihteerinsä, koska varakkailla on mahdollisuus verosuunnitteluun. Jos verotuksen aukot tukittaisiin tehokkaasti kansainvälisesti, esimerkiksi veroparatiisiyhtiöistä tulisi hetkessä tarpeettomia.
Robyens korostaa, että varallisuuden keskittymistä voi vastustaa myös pelkistä taloudellisista lähtökohdista. Hän sanoo ilmiön heikentävän talouskasvua, koska se vie rahaa muun muassa investoinneilta infrastruktuuriin sekä tieteeseen ja koulutukseen, joita kasvu edellyttää.
– Eli vaikka ei piittaisi moraalista vaan vain taloudesta, taloudellisella epätasa-arvolla on rajansa, hän huomauttaa.
Robeyns on ollut mukana luomassa äärimmäisen varallisuuden rajan käsitettä. Aivan kuten köyhyysrajaa, myös yläpään varallisuusrajaa voisi käyttää sosiaalisena indikaattorina, jonka avulla voidaan selvittää varallisuuden keskittymisen yhteiskunnalle aiheuttamia haittoja.
Yksi dollari, yksi ääni?
Superrikkaiden verotuksen kiristämisessä ei ole kyse ainoastaan epätasa-arvon vähentämisestä. Robeyns ja Parrinello painottavat, että omaisuuden äärimmäinen keskittyminen ja valtavat tuloerot heikentävät demokratiaa. Varakkailla on muun muassa mahdollisuus palkata lobbareita sekä tehdä merkittäviä lahjoituksia puolueille ja ehdokkaille ilman, että se vaikuttaa heidän omaan elintasoonsa.
– Perimmäinen kysymys on, onko demokratia yksi ihminen, yksi ääni- vai yksi dollari, yksi ääni -järjestelmä, Parrinello kuvailee.
Lisäksi superrikkaat aiheuttavat suhteellisesti valtavasti enemmän päästöjä samalla, kun ilmastokriisin vaikutukset iskevät pahiten köyhimpiin.
Meritokratia on myytti
Halu tasata taloudellista hyvinvointia ei tarkoita, että kaikkien kuuluisi tienata tasan saman verran.
– Tuskin kukaan meistä ajattelee, ettei enemmän tai vaarallisempia töitä tekevä tai riskejä ottava saisi tienata paremmin kuin joku toinen, Robeyns sanoo.
Mutta meritokratian myytistä on hänen mielestään päästävä eroon. Merkittävä osa varallisuudesta kulkee perittynä, jolloin sitä ei voi pitää saajan ansiona. Vaikka menestyvä yritys syntyisikin näennäisesti tyhjästä, se perustuu ainakin osittain aiemmin tehdyille innovaatioille, julkisille palveluille ja infrastruktuurille sekä muiden ihmisten työlle.
Robeyns kuvailee, että jos maailman miljardöörit lähetettäisiin autiolle saarelle, he voisivat selvitä mutta eivät rikastua satumaisesti. Saarelta puuttuisivat ne yhteiskunnan rakenteet, jotka nykyisellään mahdollistavat varallisuuden keskittymisen.
Se, mikä on superrikkaiden oikeudenmukainen osuus yhteisissä talkoissa, on Robeynsin ja Parrinellon mielestä määriteltävä demokraattisesti. Parrinello huomauttaa, että vaikka muutos tapahtuu hitaasti, keskustelua käydään jo monissa maissa.
– Tämä kysymys ei ole katoamassa, hän painottaa.
