Tuore tutkimus valottaa Saksan ja Suomen sodanaikaisen yhteistyön pimeää puolta.
Arviot Valtiollisen poliisin
osallisuudesta venäläis-sotilaiden teloituksiin ravistelevat kuvaa maiden suhteiden luonteesta.
Toisen maailmansodan päätöksestä Suomen kamaralla on yli 63 vuotta, mutta kuva noista kohtalonvuosista ei näytä edelleenkään olevan valmis. Tuoreimman muokkaustarpeen aiheuttaa viime lauantaina Helsingin yliopistossa tarkastettu Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet. Sen teemana on Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyö 1933-1944.
Silvennoisen työn räjähdysherkintä antia on tutkimustulos, jonka mukaan Suomen valtiollinen poliisi Valpo oli mukana venäläisvankien joukkosurmissa Pohjois-Suomessa jatkosodan aikana. Valpo luovutti saksalaisten käsiin ainakin runsaat 500 vankia, jotka se oli arvioinut aktiivisiksi kommunisteiksi ja juutalaisiksi. Vankien teloitusten toimeenpanijoina olivat lähinnä saksalaiset, mutta Silvennoisen synkkä päätelmä on, että joissakin tapauksissa rinnalla oli myös suomalaisia.
On merkillepantavaa, että Silvennoinen ei esitä käsitystään Valpon yhteistoiminnasta saksalaisyksikkö Einsatzkommando Finnlandin kanssa mahdollisesti tapahtuneena vaan kiistattomana tosiasiana. Onkin kiinnostavaa nähdä, nouseeko tutkijoiden joukosta esiin vastakkaisia näkemyksiä. Ainakaan vielä nuoren sukupolven tutkijan päätelmiä ei ole kyseenalaistettu.
Suomalaisessa sotahistoriassa Silvennoisen tutkimustulos osuu arkaan paikkaan. Se murentaa muun muassa professori Mauno Jokipiin näkemystä, jonka mukaan Saksan ja Suomen yhteinen sodankäynti Pohjois-Suomessa oli niin "siistiä kuin sodankäynti voi olla". Silvennoisen kokoamien asiakirja- ja silminnäkijätodisteiden perusteella ainakin Valpossa nähtiin tarkoituksen - taistelun kommunismia vastaan - pyhittävän raaimmatkin keinot.
Tutkimuksen pohjalta nousee myös tulenarka kysymys siitä, tiesikö Suomen poliittinen johto, millaista peliä maan turvallisuuspoliisi kaukana pääkaupungista pelaa. Näyttöä siitä, että se olisi tiennyt, ei ole. Asia jää kuitenkin lopullista varmuutta vaille, ja voi olla, ettei se koskaan edes selviä. Valpon johdossa näyttää ainakin olleen henkilöitä, joita ajoivat yhteistyöhön suoranaiset natsisympatiat. Kyse on voinut olla myös Valpon täysin omavaltaisista toimista.
Silvennoisen väitöstutkimuksen jälkeen joudutaan taas arvioimaan Suomen ja Saksan sodanaikaisen suhteen laatua sekä suomalaisia sodankävijäosapuolena. Rajuihin uusiin päätelmiin ei välttämättä ole tarvetta. Silti tutkimustulosten pohjalta pitää jälleen kysyä, olisiko suomalaisten käymän erillissodan sijasta sittenkin puhuttava liittosuhteesta. Jälkimmäiseltä pohjalta toimi ainakin Valpo.
Valpon yhteistyö vankien teloituksissa oli sodan mittapuidenkin mukaan täysin moraalitonta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että teloituksiin osallistunut joukko oli vain murunen sodassa mukana olleiden satojentuhansien suomalaismiesten joukossa.
Joka tapauksessa tutkimustulokset ovat terveellinen muistutus siitä, kuinka helposti kansainväliset sopimukset, puhumattakaan moraalista, heitetään sotien aikana romukoppaan. Siitä näkee esimerkkejä edelleen ja siihen sortuivat viime sotien aikana hetkittäin myös suomalaiset. Viime vuosinahan on keskusteltu ajoittain kiivaasti myös suomalaisten ylläpitämistä Itä-Karjalan vankileireistä.
Kansallisia myyttejä pitää ravistella ja virheelliset käsitykset korjata. Vain siten myös kansakunnan kuva itsestään voi olla totuudenmukainen.