Maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselle (kesk.) on annettu haasteellinen tehtävä korjata vuonna 2010 ympäristöministerinä toimineen puoluetoverinsa Paula Lehtomäen haja-asutusalueiden jätevesiasetukseen jättämiä jälkiä.
Asetus tuli voimaan Jan-Erik Enestamin (r.) toimiessa ympäristöministerinä pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) hallituksessa 2004. Lehtomäen aikana määräyksiä kohtuullistettiin, mutta lakia se ei pelastanut. Keskusta joutui maksamaan kalliisti siihen jääneistä kohtuuttomuuksista, ja tämä oli yksi syy rökäletappioon eduskuntavaaleissa 2011.
Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen norminpurkutalkoiden nimissä alulle panema asetuksen muutos pitää puhdistamisen tasovaatimuksen entisellään.
Asetusta paikkaillaan hieman samoilla keinoilla kuin Vanhasen hallituskaudella. Määräysten toimeenpanoaikataulua venytetään keväästä 2018 syksyyn 2019. Etäällä vesistöistä ja pohjavesialueista sijaitseville vanhoille kiinteistöille annetaan vielä lisäaikaa tästä.
Muutokset ovat toki maalaisjärjen mukaisia, joskaan niistä ei ole itse perusongelman ratkaisijaksi. Isoin ongelma ovat vesistöjä vaivaavat fosfori- ja typpipäästöt, joista suurin osa on peräisin maataloudesta.
Haja-asutusalueiden jätevesien käsittelyllä pystytään parhaimmillaankin vaikuttamaan vain muutamaan prosenttiin päästöistä.
Vaatimukset jätevesien käsittelyn uudistamisesta koskettavat noin 100 000 kiinteistöä. Arvioiden mukaan investointikustannukset kiinteistöä kohti ovat keskimäärin noin 5 000 euroa. Lisäksi tulevat käytöstä ja huollosta aiheutuvat jatkuvat kulut. Koko Suomen mitassa kysymys on yli puolen miljardin euron investointikustannuksista.
Haja-asutusalueiden asukkaiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta on jo ajauduttu tilanteeseen, jossa asetus on toteutettava. Muuten joudutaan korvaamaan niille, jotka ovat toimineet jo lain edellyttämällä tavalla.
Aiheellisesti voi pohtia, olisiko tällä rahalla ollut saatavissa parempi kustannushyötysuhde sijoitettuna maatalouden päästöjen vähentämiseen. Maataloudessa tehdään koko ajan töitä ympäristön hyväksi EU:n patistelemana, mutta tulokset ovat vielä varsin vaatimattomia.
Jos maataloudelta odotetaan suurempia ponnistuksia vesien likaamisen estämiseksi, törmätään rahaan. Se, minkä yksittäiset kiinteistöt joutuvat maksamaan nyt, ei ole suoraan siirrettävissä maatalouden jälkien siivoamiseen. Näinä aikoina, jolloin maatalous kamppailee pahimmassa kannattavuuskriisissä vuosikausiin, lisärasitteet olisivat myrkkyä.
Vesistöjen tila on parantunut viime vuosikymmenien kuluessa sitä mukaa kuin taajamien ja teollisuuden jätevesiä on alettu puhdistaa. Hyväksi vesien kuntoa ei voi kehua.
Tekniset valmiudet vesistöjen kuormituksen alentamiseksi ovat olemassa, mutta kysymys on siitä, kuka viulut maksaa. Sijoitukset vesistöön ovat kuitenkin lopulta sijoituksia tulevaisuuteen.
Pääkirjoitus