Popkriitikko ja -toimittaja Otto Talvion marraskuussa julkaistu Piff! Bang! Pow! - Seikkailuja populaarikulttuurissa -kirja ei oikein asetu lokeroihin. Teos on popkulttuurin oppaaksi liian asenteellinen ja historiikiksi auttamattoman hajanainen. Talvion mukaan näin oli tarkoituskin olla.
"Maailma oli jo väärällään tietokirjoja, joten tästä tuli tällainen pamfletinomainen henkilökohtainen manifesti populaarikulttuurista."
Talvion mielestä olisi ylipäänsä huono idea yrittää tehdä opasta populaarikulttuurin ymmärtämiseen. Ymmärtäähän sitä ilmankin.
"Pop ei perustu ymmärtämiseen, vaan kokemiseen. Siihen ei liity älyllistä prosessia."
70-luku keksittiin 60-luvulla
Talvio luotaa kirjassaan populaarikulttuurin kehitystä 1960-luvulta nykypäivään. Hänen mukaansa vallankumouksellisena pidetyllä 1970-luvulla populaarimusiikki ei lopulta kehittynyt paljoakaan.
"Kraftwerk ja 12 tuuman sinkku olivat 70-luvun suurimmat musiikilliset innovaatiot. Muut oli keksitty jo 1960-luvulla."
70-luvulla populaarikulttuuri kuitenkin löi itsensä läpi. Talviota tuntuu ärsyttävän kovastikin, että nostalgia on kuorruttanut koko vuosikymmenen sokerilla.
"70-luku on muutettu fantastisen oloiseksi, vaikka todisteet väittävät vastaan. Oikeasti se oli melko ankeaa aikaa."
80-lukua puolestaan tölvitään hänen mukaansa liikaakin, vaikka senkin ajan musiikissa oli kammottavia piirteitä.
"Ei 80-luvun hirveä musiikki silti ole sen hirveämpää kuin muidenkaan vuosikymmenien hirveä musiikki."
Meneillään olevaa vuosikymmentä Talvio ei pidä myöskään kovinkaan erityisenä. Hän arvioi, että 2000-luku jää historiaan lähinnä indiemusiikin kaupallistumisen ja läpilyönnin vuosikymmenenä.
Huumeet toivat rockiin spektaakkelin
Hipit ja päihteet nousevat Talvion kirjassa esiin moneen kertaan. Sävystä voisi päätellä, että huumeet ovat antaneet populaarikulttuurille enemmän kuin hipit.
"Huumeilla ei varsinaisesti ole tekemistä luovuuden kanssa, mutta ne toivat rockiin spektaakkelia. Päihteet myös loivat ilmapiiriä, joka auttoi irtautumaan 1950-lukulaisesta kulttuurista, joka oli voimakas vielä 60-luvullakin."
Kaikki hipitkään eivät ole Talvion mielestä pahoja, mutta hippejä kelpaa vetää tukasta näiden asenteen vuoksi. Hänen mukaansa palaaminen luontoon on silmien sulkemista ongelmilta eikä mitään vastuullista yhteiskunnallisuutta.
AC/DC on maailman paras bändi
Kauimpana tietokirjamaisuudesta Talvio on kirjan lopussa, kun hän julistaa AC/DC:n maailman parhaaksi bändiksi. Valinta oli arvatenkin vaikea.
"Olisi ollut jumalaton latteus julistaa Beatles maailman parhaaksi yhtyeeksi. Ja AC/DC tekee kuitenkin rujolla tavalla runollista musiikkia."
Silmittömintä kuraa puolestaan on kaikki kristillinen rock. Talvion mielestä on käsittämätöntä, että sellaista pitää ylipäänsä tehdä, kun taustalla on vuosisatainen hyvän kirkkomusiikin perinne.
"Yrityksetkin ovat tuhoon tuomittuja, kun kristillisen rockin tekijätkin tulevat taustasta, jossa rock on saatanasta. Silti absoluuttisesti hirveintä, mitä kukaan voi keksiä, on metallimessut."