Pääkirjoitus

Arvotonta menoa Arkadianmäellä – jotkut edustajat eivät tunnu tajuavan, mikä ero on somepalstojen ja ylimmän valtioelimen keskustelutapojen välillä

Möly ja asiattomuudet ovat lisääntyneet eduskunnan suuressa salissa.Elävä keskustelu lisää politiikan kiinnostavuutta.

-
Kuva: Emilia Kangasluoma

Möly ja asiattomuudet ovat lisääntyneet eduskunnan suuressa salissa.

Elävä keskustelu lisää politiikan kiinnostavuutta. Kansanedustajien vapaa puheoikeus ei kuitenkaan voi merkitä älyvapautta tai ivailua.

Eduskunnan keskustelukulttuurin ongelmia on meillä ruodittu useaan otteeseen. On pohdittu, miten sanankäyttöön saataisiin lisää eloa, jotta äänestäjätkin vaivautuisivat seuraamaan suuren salin tapahtumia.

Viime viikkojen pohdintojen kärki on kuitenkin ollut muualla. On kuultu useita huolestuneita puheenvuoroja siitä, miten keskustelun tapa ylimmässä valtioelimessä luisuu alamäkeen.

Painokkaisiin puheenvuoroihin kuuluu muun muassa eduskunnan puhemiehen Tuula Haataisen (sd.) haastattelu Helsingin Sanomissa viime viikonloppuna. Kuudensilla valtiopäivillään istuva parlamentaarikko totesi, että puheet ovat eduskunnassa aiempaa kärjekkäämpiä.

Näiden keskustelun suolaa ovat perinteisesti olleet napakat, oivaltavat välihuudot. Nyt niiden tyylilaji on Haataisen mukaan muuttunut liian usein päälle puhumiseksi ja tahalliseksi häirinnäksi.

Tiistain Kalevassa niin ikään monet valtiopäivät nähnyt kansanedustaja Antti Rantakangas (kesk.) sanoi joukkomölinän lisääntyneen istuntosalissa. Ensimmäisen kauden edustaja Jenni Pitko (vihr.) puolestaan kertoi yllättyneensä eduskunnan keskustelutavoista, muun muassa suoranaisesta toisen edustajan puhumisen vaikeuttamisesta.

Kansanedustajilla on nyt selvästi itsetutkistelun paikka. Huono käytös murentaa koko eduskunnan kuvaa ja arvovaltaa, ja samalla edustajien omaa arvostusta.

Perustuslaki luottaa kansanedustajien omaan arviointikykyyn. Sen mukaan "kansanedustajalla on eduskunnassa oikeus vapaasti puhua kaikista keskusteltavana olevista asioista".

Kolikon toinen puoli on tässäkin vastuu: kansanedustajan "tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä". Luulisi, ettei näitä kahta velvoitetta ole mahdottoman vaikea painaa mieleen.

Vastuun ongelmiin puuttumisesta ei pidä olla vain puhemiehillä. Asiaan tarttumista sopii perätä myös eduskuntaryhmien puheenjohtajilta. Kaikkein suurin tarve käytöksen uudelleenarviointiin on kuitenkin edustajilla itsellään.

Valitettavasti osa heistä ei tunnu hoksaavan, mikä ero on somepalstojen ja lainsäädäntöelimen keskustelu- ja käytöstapojen välillä. Vielä pahempaa on, jos ero tajutaan muttei välitetä siitä.

Huonollakäytöksellä ja kärkevillä puheilla haetaan myös laskelmoidusti huomiota viestimissä. Kiusaus näihin temppuihin lienee suurinta niillä edustajilla, joilla asiaosaaminen ei riitä luomaan toivottua poliittista nostetta.

Myös viestimet voivat katsoa peiliin. Yliampuvilla töräytyksillä saa liian helposti nimensä otsikkoon.

Nykyisissä ongelmissa voi osaksi olla kyse siitä, että puhetaitoa ei pidetä meillä kouluissakaan pidetä erityisen tärkeänä kansalaistaitona. Tämä saattaa selittää silmin nähtävää eroa esimerkiksi brittiparlamentin nautinnollisen lennokkaaseen sanankäyttöön.

Tosin Britanniassakin poliittisen keskustelun kärjistyminen ja leimaava puhe ovat jo nousseet isoksi keskustelunaiheeksi.