Parlamenttityön muodot, kuten valiokuntatyö ja kansanedustajan rooli, omaksuttiin Suomessa eurooppalaisen perinteen mukaisesti. Muista maista poiketen eduskuntauudistus toteutui radikaalin yleisen ääni- ja vaalioikeuden mukaan.
Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907, ja yksikamarinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran 23. toukokuuta 1907. Eduskuntamuotoa edelsivät säätyvaltiopäivät, jotka jakaantuivat neljään säätyyn.
"Säätyvaltiopäivien sijaan yksikamarinen eduskunta kokoontui yhteiseen istuntoon, jossa kaikki edustajat saattoivat puhua toisilleen", kuvailee muutosta Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen tutkija Ismo Pohjantammi.
"Säätyedustajan ja edustettavien välinen säädyn sisäinen suhde purkautui, edustajat eivät enää tienneet ketkä heitä äänestivät. Puoluejako tapahtui uusien sosiaalisten ryhmien mukaisesti. Puolueen edustamisesta tuli keskeinen tekijä."
1920- ja 30-luku olivat yleisen poliittisen epävakauden aikaa. Syntyi liikkeitä, joissa eduskunnan asema kyseenalaistettiin. Varsinaiselle edustajan työlle ominaista olivat lyhyet hallituskaudet.
Toisen maailmansodan jälkeen kansanedustajan työssä korostuivat yhteiskunnan ja talouselämän jälleenrakentaminen ja 1960-luvulla hyvinvointivaltion luonti.
Maaseudun ja kaupunkien erilaiset elämänmuodot nähtiin vielä 1950-luvulla keskeiseksi asiaksi, mutta maalaisliiton nimenvaihdos ja ohjelmatyö 1960-luvulla kertovat osaltaan muutoksesta. Alueiden edustaminen on silti säilynyt merkittävänä tekijänä ja näkyy EU-kysymyksissä.
Kotimaa ja jäsenmaa
Vuoden 1954 vaaleissa siirryttiin nelivuotiseen vaalikauteen. Lyhytikäisten hallitusten aikaa jatkui kuitenkin vielä 1980-luvulle.
"Nelivuotisen hallitusten oloissa kansanedustajien vaikutusvalta saattaa näyttää vähäiseltä, mutta valiokuntatyöllä on merkittävä poliittinen rooli", Ismo Pohjantammi korostaa.
Eduskuntahistorian yksi suuri muutos liittyy siihen, että lainsäädäntötyö on muuttunut asiantuntijavaltaiseksi, Pohjantammi sanoo.
"Lainsäädäntötyö on lisääntynyt, ja luottamus asiantuntijoihin on välttämätön edellytys poliitikkona toimimiselle. Kansanedustajat erikoistuvat valiokuntatyössä ja istunnoissa. Poliitikkojen erikoistuminen näkyy yhä selvemmin myös yleiskeskusteluissa."
"Jos kansanedustajan rooli oli 1920-luvulta 1970-luvulle hyvin pitkälti kansallisvaltion ja sen yhteiskuntaluokkien edustamista, on kenttä nyt paljon avoimempi. Murros alkoi 1960-luvulla, jolloin poliittinen keskustelupohja kansainvälistyi. Ulkoasianvaliokunnan näkyvä rooli tuli merkittäväksi vasta myöhemmin."
1960-luvun lopussa eduskuntaan alettiin myös valita enemmän naiskansanedustajia ja samanaikaisesti kansanedustajien ikärakenne nuorentui.
Kansanedustajan työnkuva muuttui erityisesti 1995 EU:hun liittymisen myötä.
"Viime vuosikymmeninä EU on muuttanut edustajien työnkuvaa eniten. Edustajat pyrkivät suuntaamaan EU:n lainsäädäntötyötä. Kansanedustaja ei ole enää pelkästään oman maan edustaja, vaan jossain määrin myös EU:n yhden jäsenmaan edustaja," Pohjantammi pohtii.
Pilaa on tehty aina
Eräs raameja muovannut tekijä on ehdottomasti myös julkisuus.
Eduskunnan 100-vuotishistoriasarjaan aiheesta "Kansanedustajan työ ja arki" kirjoittanut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Anne Ollila törmäsi juuri julkisuuden mukanaan tuomiin muutoksiin. Julkisuus ei ole ollut vain hyväksi, vaan se on myös laskenut alan arvostusta.
"Tiedotusvälineet seuraavat entistä tarkemmin kansanedustajien toimintaa. Mukana on myös pintajulkisuutta: halutaan kansanedustajia esittelemään vaatteitaan tai kotiaan. Tällainen on nyt tavallista, 1950- ja 1960-luvuilla tällaista ei olisi kuviteltu tapahtuvankaan", Ollila sanoo.
"Eräs vanhan polven kansanedustaja kommentoi, että jos nykyisin haluaa menestyä, pitää olla televisionaama ja kielitaitoa", Ollila kertoo.
Paradoksi on, että median kiinnittäessä huomiota ulkoisiin seikkoihin on kansanedustajien koulutustaso jatkuvasti noussut.
Ismo Pohjantammi muistuttaa, että visuaalinen mediamaailma on toisenlainen keino luoda kuva uskottavasta poliitikosta kuin lehdistön ja radion aikakaudella.
Poliitikoista on aina tehty pilaa. 1900-luvun alussa oli poliittisia pilalehtiä ja kaikissa suurissa lehdissä oli poliittisia pakinoita.
"Joku kansanedustaja totesi nykyisen julkisuuden olevan niin päälle käyvää, että edustajat ovat tulleet ehkä varovaisemmaksi huulenheiton suhteen", Ollila toteaa.
Kiinnostava ilmiö tutkijan mielestä on, että esimerkiksi Iltalypsy-ohjelmassa poliitikot menivät itse mukaan pilailuun.
"Kyse lienee siitä, että poliitikot tietävät kansan nauravan heille joka tapauksessa. Osallistumalla ohjelmaan he pystyvät jollain lailla määrittelemään itse sen, mille nauretaan."
"Pitkällä aikavälillä voi näyttää siltä, että etäisyys kansan ja edustajien välillä on ohentunut. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yhteydenpito on muuttanut muotoa. Ennen yhteydet kansaan tapahtuivat toimivan puolueorganisaation kautta, nyt median. Kansaa lähestytään yleisesti toreilla ja marketeissa", huomauttaa Ismo Pohjantammi. Karvalakkilähetystöjen ei ole syytä lähestyä edustajia, koska edustajat eivät enää päätä siltarumpujen yksityiskohdista.
Anne Ollila on havainnut konkreettisen kotiseudun edustamisen vähentyneen.
"Haastatteluista käy hyvin esille, että jotkut kansanedustajat ovat hyvinkin konkreettisesti hoitaneet kotipaikkakunnan ihmisten asioita Helsingissä. Tämäntyyppinen toimiminen on vähenemään päin."
Monet entiset kansanedustajat kertovat työaikansa olleen aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan. Pitkät lounaat, joita ennen oli tapana nauttia, ovat jääneet kymmenen viime vuoden aikana työtahdin kiristyessä lähes kokonaan pois.
"Arkipäivät ovat edustajien mielestä kuitenkin helpompia päiviä kuin viikonloput kotipaikkakunnalla, jossa odottavat kokoukset ja puheet. Kansankuulijan työ keskittyy nimenomaan viikonloppuihin: ihmiset voivat soittaa kotiin ja välittää huoliaan."
Osalle entisistä kansanedustajista yllätyksenä tuli, miten vähän kansanedustajana pystyy oikeasti vaikuttamaan.
Vaikka edustusjaksot ovat pidentyneet, on kansanedustajien arki nykyään jossain määrin lähempänä tavallisen kansan arkea kuin ennen. 1950-luvulle asti kauempaa tulevilla kansanedustajilla ei juuri ollut istuntokaudella mahdollisuuksia matkustaa kotiin, koska liikenneyhteydet olivat huonot. Lentoyhteyksien parannuttua edustajat pääsevät kotiin useammin, ja he voivat viettää suhteellisen normaalia arkea.
Vielä 1950- ja 60-luvuilla eduskunnan toiminta on ollut kodikkaampaa ja pienimuotoisempaa. Virkailijoita oli töissä huomattavasti vähemmän ja kaikki tunsivat toisensa.
Diktatuurin pelosta lamaan
Pohjantammi arvioi, että vaikein työsarka kansanedustajilla oli 1920-1930-luvuilla, jolloin alkoivat toimia itsenäisen Suomen ensimmäiset valtiopäivät. "Tähän aikaan liittyi eduskunnan asemaa koskevia uhkatekijöitä, oli kysymys demokratiasta ja diktatuurista."
Sodanjälkeisen ajan vaativimmaksi edustajakaudeksi Anne Ollila nimeää 1990-luvun alun laman. "Poliitikot joutuivat tekemään vaikeita päätöksiä ja isoja talouspoliittisia ratkaisuja ilman, että heillä välttämättä oli tietoa kaikista asioista. Tässä tilanteessa oli vaikea puolustaa hyvinvointivaltiota, ja tämä aika on osaltaan vaikuttanut poliitikkojen arvostuksen laskuun."
Nyt poliittisen arvostuksen mittapuuna ovat uudenlaiset talouden ja ympäristön ongelmat, joihin kansallisen edustuslaitoksen keinot näyttävät ohuilta. Kansanedustajien omasta poliittisesta toiminnasta riippuu mihin he osaltaan haluavat koettaa vaikuttaa.
