Ulkopolitiikka oli vuosikausia pitkään eräänlaista herrojen herkkua, pienen ja valikoidun sisäpiirijoukon käsissä. Sen hoidossa oli leimallista konsensus. Nyt kritiikki pulpahtelee pintaan. Selkeä muutos ulkopolitiikkaan suhtautumisessa tapahtui Suomen EU-jäsenyyden myötä. Silloin ulkopolitiikastakin tuli normaali osa politiikkaa. Myös Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjä-suhteiden hoito pitkälti EU:n yhteisen politiikan kautta ovat vaikuttaneet asiaan.
Tästä on vääjäämättä seurannut se, että ulkopolitiikan hoitajien ja asiasta keskustelevien joukko on laajentunut. Myös valittu linja ja tehdyt ratkaisut nostetaan aikaisempaa rohkeammin esiin, vaikka ulkopolitiikan perusratkaisut, sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus, ovat pysyneet entisellään.
Törmäyskurssia ulkopolitiikasta ei onneksi ole tullut. Keskustelua leimaa kuitenkin pari kummallisuutta. Vieläkään ulkopolitiikasta ei puhuta yhtä avoimesti kuin muista politiikan lohkoista. Aitoa keskustelua ei synny, ei ehkä haluta synnyttää. Edelleenkin puhutaan enemmän siitä, saako puhua. Lisäksi keskustelun nostattajalta kiirehditään herkästi katkaisemaan kaula.
Otsaan isketään välittömästi jokin leima, arvostelijaa vaaditaan eroamaan, syytetään pelkästä politikoinnista ja omaan pussiin pelaamisesta tai vain yksinkertaisesti kiistetään, ettei väitteissä ole mitään perää. Arvostelijoihin suhtaudutaan kuin pahimpina liturgian vuosikymmeninä. Leimakirves heilahtaa heti. Nyt jopa ulkoministeri Erkki Tuomioja ärähti ja syytti Elinkeinoelämän valtuuskuntaa (Eva) ja mediaa ulkopolitiikan järjestelmällisestä oikeistolaistamisesta.
Tällä saadaan keskustelu loppumaan ennen kuin se ehtii edes alkaakaan. Tai on aiemmin saatu.
Mitä kohtalokasta päättäjien joukossa olevat arvostelijat sitten ovat sanoneet? Yhteistä on ainakin se, että ovat ovat epäilleet punamultahallituksen otteen lipsuvan. Linjaan on vaadittu selvyyttä ja terävyyttä. Hallituksen eduskunnalle antaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon on väitetty katsovan enemmän menneisyyteen kuin antavan vastauksia tulevaisuuden haasteisiin.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Liisa Jaakonsaaren mielestä ulkopolitiikan peruslinja on hämärtynyt. Yksi puuttuu - visio - ja sen mukana kaikki, Jaakonsaari moitti ja sai niskaansa omiltaan täyslaidallisen.
Kokoomuslaisista europarlamentaarikko Aleksander Stubb väitti, että ulkopolitiikka on säälittävää näpertelyä. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi kyseli, käsiteltiinkö presidentti Tarja Halosen syyskuussa YK:ssa pitämä puhe etukäteen hallituksessa. Hän muistutti uuden perustuslain edellyttävän, että presidentti ja valtioneuvosto johtavat ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa.
Ulkoministeri Tuomioja tyytyi tässä vaiheessa vielä tuhahtelemaan, että Sasin kysymys on typerää mieheltä, joka on istunut itse hallituksessa ja sen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa eli utvassa. Demareiden vikkelä Kimmo Kiljunen sen sijaan kiirehti vaatimaan Sasin eroa. Kiljusen mielestä Sasi käytti asemaansa perustuslakivaliokunnan johdossa väärin.
Sasi ei aio erota eikä opposition arvostelu ole laantunut. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja suuren valiokunnan puheenjohtaja Jari Vilén vain lisäsivät paukkuja hallituksen linjan rusikoinnissa. Katainen väitti, että Suomesta on tullut EU-politiikassa aktiivisen yhteistyön kehittäjän ja syventäjän sijasta sopeutuja. Vilén näki hallituksen EU-politiikassa jopa itsepetosta. Hänen mielestään väitteiden ja käytännön toiminnan välillä on iso ristiriita.
Ilmeisesti ulkoministerilläkin oli viikonvaihteessa aikaa lukea lehtiä. Ainakin Tuomiojan sapekas tuomio oli luettavissa netistä heti maanantaiaamuna ministerin kotisivuilta. Eikä Tuomioja tiistaisessa lehdistötapaamisessaan tyytynyt enää tuhahtelemaan arvostelijoille.
Hän ilmoitti yksiselitteisesti, että mitään linjaeroja esimerkiksi suhtautumisessa globalisaation ei ole sen enempää hallituksen sisällä kuin hallituksen ja presidentin välilläkään. Ehkä ero on sitten mielikuvissa. Joillakin globalisaatiolasi näyttää olevan puolitäynnä, mutta toisilla puolityhjä.
EU-politiikan johtamisen valumisen itselleen Tuomioja kiisti. Hänen mukaansa se on yhä pääministerin käsissä. Arvostelijoiden mielestä Paavo Lipposella oli pääministerinä vahva visio ja tahto, joka Matti Vanhaselta puuttuu, ja siksi ohjakset olisivat valuneet Tuomiojalle ja Haloselle.
Tuomiojan mielestä arvostelun syy on kaikkien nähtävissä. Presidenttipeliä hän ei tosin ääneen sanonut.
Opposition rökityksessä on mukana varmasti sitäkin sekä oman profiilin nostoa. Mutta keskustelussa ollaan taas lähtöpisteessä. Asioista ei puhuta vieläkään kunnolla.
Sasin kyselyn tyylikysymys on luku sinänsä, mutta perustuslain käytännön toimivuuden esiin nostaminen on oikeutettua. Siinäkin Sasi on oikeassa, että parlamentarismiin kuuluu asioista keskusteleminen. Se, että joku pyrkii estämään keskustelun, ei sen sijaan kuulu demokratiaan.
Jaakonsaari ja Vilén eivät ole ihan hakoteillä kysellessään, onko liittoutumattomuus-sanalla enää sisältöä. Onhan Suomi liittoutunut EU:hun ja sen politiikkaan. Vilén myös muistutti oikein, että asiat eivät ole aina niin kuin vakuutetaan, vaan merkitystä on silläkin, miltä ne näyttävät.
Nyansseilla, sävyeroilla ja jopa sillä, miten asiat ilmaistaan, on merkitystä nimenomaan ulkopolitiikassa. Jo siksi näennäisen yksimielisyyden sijasta on aika päästä käymään aitoa keskustelua. Sen tukahduttaminen ei auta yksimielisyydenkään saavuttamisessa.