Nadja Sumasen kirjoittama Hihnan päässä elämä -novelli, joka on ilmestynyt Kalevassa vuonna 2016, kertoo yläasteikäisestä nuoresta, joka ei ole niin sanotusti ”koiraihminen” vaan on enemmänkin kiinnostunut elektroniikasta ja viihteestä. Hän tarvitsee rahaa voidakseen ostaa kauan haaveilemansa puhelimen, ja niinpä hänestä tulee pienen Pax-koiran ulkoiluttaja ”puhtaasti taloudellisista syistä”. Novelli kertoo siitä, kuinka kertoja ystävystyy Paxin kanssa ja haluaa pelastaa Paxin sen ankealta arjelta.
Novellin aihe on minusta melko arkipäiväinen, eikä ehkä sellainen joka saa kiinnostukseni heräämään automaattisesti, mutta pienien yksityiskohtien ansiosta se on ihan mielenkiintoinen. Pidin myös paljon novellin teemoista, joita on selkeästi esimerkiksi ystävyys sekä toisesta huolehtiminen, auttaminen ja jopa rakkaus. Se näkyy kertojan suhteessa Paxia kohtaan, mutta myös kertojan äidin rakkautena lastansa kohtaan ja sairaan Irmelin omaishoitajan Saulin rakkaudessa kumppaniaan kohtaan.
Kuvittelisin kertojan noin 15-vuotiaaksi pojaksi, jolla ei ole sisaruksia, eikä myöskään kovin paljoa kavereita. Hän viihtyy vapaa-ajallaan yksikseen kotona pelaten videopelejä ja katsellen TV-ohjelmia. Pidän hänen rohkeudestaan ja suoruudestaan kyseenalaistaa vanhempiensa mielipiteitä. Hänellä on selvästi hyvä sydän, ja hän ei halua pelkästään auttaa niitä, jotka ovat kaukana, vaan myös lähellä olevia.
Kertoja pitää hyvin erilaisista asioista kuin hänen vanhempansa, jotka haluavat sijoittaa rahansa liikuntakeskuksien jäsenmaksuihin ja luomuviineihin, puhelimien ja muiden ”statussymboleina” toimivien ”kulutushyödykkeiden” sijaan, joiden ”käyttöikä on hintaansa nähden liian lyhyt”. Puolestaan kertojaa ei kiinnosta asiat, joita hänen vanhempansa harrastavat. Vanhemmat varmasti rakastavat lastaan mutta eivät muista näyttää sitä usein, sillä ovat niin keskittyneitä oman arkensa kiireisiin.
Vaikka kertoja ei ole koskaan pitänyt erityisemmin koirista, hän ja Pax alkavat ystävystyä nopeasti. Paxin omistava vanha pariskunta ei anna pennulle sen kaipaamaa hoivaa ja huomiota. Kertoja käy Paxin kanssa päivittäin kävelylenkillä, ja hän ei haluaisi jättää Paxia kerta toisensa jälkeen Sauli ja Irmeli Purolan omakotitalon ummehtuneeseen hiljaisuuteen.
Kertojan vanhemmat eivät erityisemmin piittaa Paxista, vaan he ajattelevat sen olevan pieni kuriton räksyttäjä, joka sotkee paikat, repii huonekalut ja josta on muutenkin pelkkää harmia. He eivät oikein ymmärrä, että kertoja välittää Paxista aidosti vaan ajattelevat asiaa pelkästään käytännön kannalta.
Novelli ottaa myös selvästi kantaa ajankohtaiseen pakolaiskriisiin. Ostamalla Reilun kaupan banaaneja äiti haluaa tukea toimintaa, joka auttaa vähäosaisia ja hätää kärsiviä ihmisiä, mutta samalla isä valittaa Paxin vain pilaavan heidän parkettinsa ja lukee uutista, jossa ihmiset taistelevat hengestään. Tällä halutaan kertoa, kuinka hyväosaiset ihmiset valittavat pienistä asioista, kun samaan aikaan toisilla ei ole turvallista paikkaa, minne mennä.
Novelli on hyvin helppo lukea ja teemat löytyvät siitä selkeästi. Loppuratkaisusta jäi lämmin tunne. Novellin aihe ei ollut erityisen kiinnostava, mutta kokonaisuus oli toimiva. Sen sanoma on helppo ymmärtää, joten voisin lukea sitä esimerkiksi nuoremmille sisaruksilleni.
Viivi Seppänen 8B
Myllytullin koulu