Arvostelulajissa urheilija heittää aina oman osaamisensa muiden ihmisten ruodittavaksi. Peli on raadollista, ja aina vain raadollisemmaksi menee, kun arvostelun kohteena on suorituksen sijasta urheilija itse.
"Asennekysymys", Tiina Sarlin sanoo.
"Itsensä alttiiksi asettaminen kuuluu tähän lajiin ja siihen toki tottuu. Asiaan pitää suhtautua niin, että hetki siellä lavalla on se minun urheilusuoritukseni -- se, jota varten olen vuoden treenannut."
Suhtautuminen arvosteluun riippuu toki paljon siitä, minkälaisen tuomion tuomaristo antaa. Vuosi sitten syksyllä Sarlin sai sen verran tyrmäävää palautetta, että kilpaileminen oli loppua siihen paikkaan.
"Ajattelin, että tähän pelleilyyn en enää lähde mukaan. Lopulta käänsin sen kuitenkin haasteeksi. Se potki eteenpäin", hän sanoo.
Urheilusuorituksena kilpalavalla pari kertaa pyörähtäminen kuulostaa helpolta hommalta. Säännöissäkin sanotaan, että asennon pitää olla rento, eikä lihaksia saa jännittää.
Sarlin sanoo, että oikeasti hommasta on rentous kaukana.
"Siinä mitataan vuoden työ. Pahimmillaan käyt kerran kääntymässä lavalla, ja se on sitten siinä. Ilman nesteitä kun kuikistelee lavalla, olo ei välttämättä ole kovin vahva -- ja hymyillä pitää, vaikka piikkari painaisi varpaita niin, että sattuu."
Kehonrakennus ja fitness-lajeihin liitetään sitkeästi narsismi eli itsensä ihailu. Sarlin ei pureksimatta niele väitettä.
"En myönnä olevani narsisti sen enempää kuin kukaan muukaan, joka asettaa tekemänsä työn näytteille ja arvosteltavaksi. Ei kai se ole narsisimia, jos hakee itselleen hyvää oloa ja haluaa kehittää itseään sekä fyysiseltä että henkiseltä puolelta -- etsiä omia rajojaan", Sarlin miettii.
"Se on totta, että tässä lajissa pyöritään oman kehon ympärillä. Sehän on lajin henki."