Tiedonvälityksessä liikkuu runsaasti itsestään selviksi miellettyjä ilmaisuja. Tiedättehän, sanoja kuten "globalisaatio", "politiikka", "kansalainen", "verkostot", "evaluaatio" ja "elinikäinen oppiminen". Näillä ja monilla muilla strategisilla käsitteillä säädellään kansalaiskeskustelua erityisesti mediassa ja tutkimuksessa. Niitä käyttämällä korostetaan ajankohtaisuutta ja trenditietoisuutta.
Euroopassa on viime vuosina ilmestynyt kiinnostavia käsitehistoriallisia tutkimuksia. Suomessa ryhmä politiikan tutkijoita julkaisi 2003 kirjan Käsitteet liikkeessä. Syväanalyysiin joutuivat sellaiset ilmaisut kuin valta, hallitseminen, valtio, kansa, kansalainen, edustus, puolue, politiikka ja vallankumous. Vastaava yhteiskunnallinen sanakirja on ilmestynyt myös Saksassa.
Molempien hankkeiden taustavoimissa on kriittisiä yhteiskuntatieteilijöitä - kirjoissa onkin pyrkimystä aikamme ilmiöiden hienoiseen kritiikkiin. Käsitehistoriallinen analyysi osoittaa, että politiikan terminologia ei ole pysyvää. Sanakäytön muutokset ilmaisevat yhteiskunnallisen ilmapiirin ja valtasuhteiden muuttumista. Teosten pienoisartikkelit ovat herkullista luettavaa.
Käsitekirjat piirtävät lukijalle kuvaa nykyisestä universaalista "löysästä kielestä". Samat ilmaisut liikkuvat maasta ja kulttuuripiiristä toiseen.Otetaan vaikkapa kaksi neutraalilta tuntuvaa sanaa "evaluaatio" (arviointi) ja "testi".
Me kuluttajat saamme jatkuvasti täyttääksemme palautelomakkeita. Ravintola-asiakkaita pyydetään arvioimaan ruoan laatua, turistilta pyydetään palautetta matkasta, ja seminaariin osallistuvalta halutaan kommentti luentojen tasosta. Myös testaus on levinnyt kaikille elämän aloille. Yksilöllisten testien avulla mitataan fyysistä ja henkistä työ- ja suorituskykyämme.
Molemmilla ilmiöllä on historiansa. Arviointeja ryhdyttiin tekemään jälleenrakennusajalla, kun haluttiin selvittää laajojen sosiaalisten toimintojen todellisia vaikutuksia. Tavoitteena oli suora palaute: järjestelmää sopeutettiin jatkuvasti saadun palautteen mukaisesti. Testeillä puolestaan mitattiin alkujaan teollisuudessa henkilöstön konkreettista työkykyä.
Nyt asetelma on muuttunut. Arvioinnit on tuotu kaikille elämän alueille, työpaikoille, hallintoon, palveluihin, yliopistoihin, kouluihin, yhdistyksiin. Loppua ei näy, ja perusviesti on selvä. Koskaan ei tule valmista, vaan asioita tulee koko ajan muuttaa, muokata ja jälleen uudelleen arvioida. Testaus on puolestaan saavuttanut huippunsa naisten- ja iltapäivälehtien leikkimielisissä "testaa itsesi" -mittauksissa. Tavoitteena ei ole lisätä itseymmärrystä, vaan sopeuttaa jatkuvasti omaa toimintaa parhaaksi mahdolliseksi.
Saksalaissanakirja osoittaa, kuinka testaukset ja arviointi -sanojen taakse kätkeytyy nykyisen näkymättömän vallankäytön uusia muotoja. Arvioita käytetään vertailevasti, ja kehitystä ohjataan niillä haluttuun suuntaan. Sanat antavat pehmeän siunauksen kehityskelpoiselle ja kenkää arvioinneissa epäonnistuneille. Syntyy modernin hallinnan joustava muoto, jossa sanoilla luodaan järjestystä.
Samaan pyritään nyt muodikkailla "elinikäisen oppimisen", "fitnessin" ja "luovuuden" käsitteillä. Kun ilmaisut liitetään poliittisiin projekteihin ja yhteiskunnalliseen tavoitteenasetteluun, syntyy tavoite, jota kohtaan jokaisen tulee pyrkiä. Kansalaisia kehotetaan toimimaan siten, että strategiat toteutuvat. Rajoja ei aseteta, mutta pehmeän ilmaisun takaa löytyy kova päämäärä: itse itseään kehittämällä (haluttuun suuntaan) tulee tavoitella toimintakelpoisuutta, hyvää kuntoa ja opiskelunhalua.
Kansa liikkeessä -kirjassa osoitetaan, kuinka Suomen poliittinen käsitteistö syntyi muutamassa vuosikymmenessä 1800-luvulla. Tuolloin kieleen luotiin suoranaisella kiihkolla sopivia vastineita ajan keskeisille yhteiskunnallisille ja poliittisille käsitteille. Poliittisen Suomen kielen tarina eroaa monien eurooppalaisten kielten historiasta. Suomessa sanasto luotiin systemaattisesti käännösprojektina. Nouseva suomenkielinen eliitti saattoi suomen kielellä tapahtuvan poliittisen - aikalaiskielellä valtiollisen - toiminnan alkuun.
Lyhyen ajan sisällä sanoja syntyi, muuntui ja katosi. Eräät uudissanat, esimerkiksi "yhteiskunta", osoittautuivat elinkelpoisiksi. Se syntyi 1840-luvulla ilmaisemaan jakokuntaa. Siitä sana jalostui pian yhdistämään "kansaa" ja "valtiota". Ennen pitkää ero valtioon korostui, ja yhteiskunta yleistyi korvaamaan vierasperäistä sosiaalinen -sanaa. Tätä nykyä "yhteiskunta" on käytössä ikään kuin itsenäisenä historiallisena käsitteenä, joka toimii ja jonka edusta on kysymys.
"Valtio", toinen 1800-luvulla luotu uudissana, ilmentää edelleen sanana syvästi suomalaisuutta. Adjektiivinen muoto valtiollinen oli pitkään poliittisen toiminnan synonyymi. Asetelmasta kehittyi Suomen omalaatuinen poliittinen kulttuuri. Valtio-sanasto on meillä mielletty positiivisena. Valtio on kattokäsite, jonka luonnollisia osia ovat parlamentti, kansalaistoiminta ja hallinto.
Euroopan urbaaneista esikuvista poikkeaa myös "kansalaisen" käsite. Meillä kansalainen kuuluu kansakuntaan tai kansaan. Sosiaalihistorialliset prosessit olivat erilaisia, ja kansalaisuus kasvoi pitäjien paikallisen itsehallinnon perinteestä. Käsitehistoria ei kirjaa edistystä tai kehitystä. Kotimainen tutkimus osoittaa kiehtovasti, kuinka politiikan kielen merkittävät käsitteet jäsentävät, muotoilevat ja paikoin mullistavatkin maailmankuvaa. Prosessi jatkuu yhä!