Sää: Hel­le­ra­ja pau­kah­ti rikki Oulussa

Kolumni: "Mie­les­tä­ni ty­pe­rin­tä, mitä toi­mit­ta­ja voi tehdä on kir­joit­taa it­ses­tään"

Arvio: Vauh­di­kas tul­kin­ta My Fair Ladystä

Oulun teatteri tarttui vanhan koulun musikaaliin. Visuaalisesti hieno teos vie 1800-luvun Lontooseen.Musikaalin II ensi-iltaOulun teatteri: My Fair Lady.

Merja Larivaaran ohjaama My Fair Lady -musikaali nähdään Oulun teatterissa tänä keväänä.
Merja Larivaaran ohjaama My Fair Lady -musikaali nähdään Oulun teatterissa tänä keväänä.
Kuva: Jukka Leinonen

Oulun teatteri tarttui vanhan koulun musikaaliin. Visuaalisesti hieno teos vie 1800-luvun Lontooseen.

Musikaalin II ensi-iltaOulun teatteri: My Fair Lady. Käsikirjoitus ja sanoitukset Alan Jay Lerner. Musiikki Frederick Loewe. Ohjaus Merja Larivaara. Suomennos Mikko Koivusalo. Orkesterin johto Pasi Hiltula. Koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Keskeisissä rooleissa Rosanna Kemppi, Kari-Pekka Toivonen, Mikko Leskelä, Anneli Niskanen, Hannu Pelkonen. Suuri näyttämö 27.1.

Suuria musikaalituotantoja tuntuu taas olevan joka puolella Suomea. Turun ja Kotkan kaupunginteattereiden Sting-musikaalin The Last Ship ja Helsingissä esitettävän suomenkielisen Mamma Mian rinnalla Oulun teatterin My Fair Lady tuntuu tietysti retroilulta.

Mutta onneksi viime vuonna Oscareita rohmunnut elokuva La La Land herätti omalta osaltaan uutta mielenkiintoa vanhan koulun musikaaleja kohtaan.

Oulun teatterin lavalla My Fair Ladystä nähdään tulkinta, josta parhaiten jäävät mieleen lukuisat vauhdikkaat tanssinumerot ja joukkokohtausten pieniä yksityiskohtia myöten hyvin suunnitellut lavatapahtumat.

Pasi Räbinän suunnittelema näyttävä puvustus kestää hyvin vertailun suuren maailman tuotantojen kanssa, ja Kalle Nurmisen lavastus on kenties komein mitä olen Oulun teatterissa nähnyt.

Erityisesti 1800-luvun Lontoon köyhälistökortteleitten ankea harmaus on upeasti toteutettu.

Englannin kielen ja luokkayhteiskunnan nyansseihin perustuva teksti on pohjimmiltaan lähes mahdoton käännettävä. Mikko Koivusalo onnistuu varsinkin laulujen teksteissä erinomaisesti, mutta kun lavalla murehditaan englannin kielen rappiota suomen kirjakielellä ja kummallisella kaikkien murteitten ja puhekielen sekamelskalla, ei katsojan kannata pysähtyä ajattelemaan liikaa.

Vierailija Rosanna Kemppi oli mainio Eliza Doolittle, jonka räkivästä Cockney-tytöstä kasvaa todellinen emansipoitunut lady.

Kari-Pekka Toivonen hoiti Henry Higginsin roolin tutulla karismalla. Professori Higginsin kaltaista narsistista kakkiaista katsoja kuitenkin haluaisi inhota täysillä, ja tähän Toivonen on pohjimmiltaan vähän liian sympaattinen.

Hannu Pelkosen Alfred P. Doolittle onnistuu varastamaan lavan oikeastaan kaikissa kohtauksissaan. Varakkaaksi mieheksi päätyvä filosofi-juoppo jää musikaalin henkilöistä elävimmin mieleen.

Merja Larivaaran ohjaus täyttää lavan mietityillä yksityiskohdilla ja hyvin rytmitetyllä komiikalla. Ripaus brittiläistä understatementiä, vähättelevää ironiaa, olisi voinut tehdä hyvää lähinnä työväenluokan kuvaukselle. Nyt nähdyn perusteella rahvaanomainen nainen ainakin istuu leveämmässä manspreadissa, äijähaarassa, kuin yksikään tosielämän mies.

Laulusuoritukset olivat kautta linjan vahvoja. Erityisen vakuuttava oli ensemble, joka joutui välillä laulamaan hyvinkin hengästyttävän musiikkiliikunnan lomassa.

Kompakti orkesteri toimi alkuperäiseen orkestraatioon verrattuna paremminkin komppiryhmänä, mutta tässä tehtävässä Pasi Hiltulan johtamat muusikot onnistuivat mainiosti ja napakasti.

Kriitikko kiteyttää

Plussat:

Vauhdikas esitys pitää mielenkiinnon hyvin yllä. Laulusuoritukset ovat tasaisen vahvoja. Puvustus ja lavastus luovat lavalle uskottavan 1800-luvun Englannin. Energinen ensemble täyttää lavan laululla ja tanssilla.

Miinukset:

Alkuperäinen Cockney-murre on suomennettu kaikkien murteitten ja puhekielen lajien kummalliseksi sekamelskaksi. Rahvaanomaisuuden kuvaus voisi olla hillitympää, nyt monet hahmot liikkuvat karikatyyrin rajalla.