Haudattu jättiläinen kuvastaa omalta osaltaan ”korkeakirjallisuuden” ja genrekirjallisuuden ristiriitoja.
Romaani Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2016.
Joskus ”korkeakirjalliset” (typerä termi, mutta parempaakaan ei liene) tekijät piipahtavat viihteellisemmäksi katsotun genrekirjallisuuden pariin.
Esimerkiksi kanadalainen Margaret Atwood on kirjoittanut paljonkin scifiä, jota hän itse kutsuu mieluummin ”spekulatiiviseksi fiktioksi”.
Japanilaistaustainen englantilainen Kazuo Ishiguro puolestaan liikkuu fantasiakirjallisuuden maailmassa romaanissaan Haudattu jättiläinen.
Haudattu jättiläinen tapahtuu 500-luvun Englannissa. Kuningas Arthur on kuollut, mutta hänen vaikutuksensa tuntuu edelleen. Keltit ja saksit elävät rinnakkain, kyräillen mutta rauhassa. Maata vaivaa kuitenkin outo vitsaus, eräänlainen kollektiivinen dementia, unohduksen sumu, joka peittää menneet tapahtumat ja tekee tuoreemmistakin epäselviä.
Tarinan päähenkilöt ovat vanha kelttipariskunta Axl ja Beatrice, joiden vaellus kohti poikansa kotikylää saa odottamattomia suuntia heidän sotkeutuessaan unohduksen perimmäisiin syihin liittyvään tapahtumasarjaan.
Romaani osaltaan kuvastaa ”korkeakirjallisuuden” ja genrekirjallisuuden ristiriitoja.
Vaikka Ishiguro hyödyntää myyttejä ja teoksessa kohdataan niin jättiläisiä, keijuja kuin lohikäärmekin, ovat nämä tarinan fantastiset elementit hieman pakkopullamaisesti esitettyjä.
Tarinan tärkein elementti, taianomainen unohtaminen, on puolestaan selkeästi allegoria.
Eli siinä missä useimmat fan-tasiakirjailijat pyrkisivät luomaan mahdollisimman mukaansatempaavan taikamaailman, Ishiguron tärkein kiinnostuksen kohde on unohtamisen ja muistamisen moraalinen käsittely.
Romaanin henkilöt joutuvat nimittäin pohtimaan, onko unohtamisen taian hälventäminen sittenkään hyvä ajatus. Se kun saattaa nostaa takaisin päivänvaloon asioita, jotka repivät vanhoja haavoja auki. Tämä koskee niin Axlin ja Beatricen keskinäistä suhdetta kuin maan valtapoliittista tilannetta.
Painotuksistaan johtuen Haudattu jättiläinen ei siis ole niinkään fantasiaromaani, vaan fantasiaromaanin aineksia hyödyntävä ”korkeakirjallinen” romaani.
Ishiguro kuljettaa tarinaa yllättävänkin paljon dialogin kautta.
Axlin ja Beatricen sanailu on jaarittelevaa ja yksinkertaisuuksia toteavaa, minkä on tarkoitus luoda kuva kauan sitten eläneistä ihmisistä, mutta lukijalle se on usein kovin puisevaa menoa. Vetävää seikkailua odottavat joutuvat pettymään, mutta pariskunnan matkassa kannattaa sinnitellä, sillä romaanin loppupuoliskolla Ishiguro osoittaa vahvuutensa.
Vahvuus on tavassa, jolla Ishiguro nivoo yksityisen ja yleisen kokemuksen pohdintoihin muistamisen vastuun kysymyksistä. Emme voi olla eheitä ilman käsitystä menneisyydestämme, mutta menneisyys voi toisaalta vainota meitä tuhoisallakin tavalla.
Historian vääryyksiä väärinkäytetään tänäkin päivänä oikeuttamaan monenlaista vainoa ja vihanpitoa.
Toisaalta unohtaminen voi olla joillekuille sopivaa vastuun ja sovituksen pakoilua. Surumielinen romaani päättyy perimmäisen unohduksen portille, Tuonelan lautturin laiturille.
Kazuo Ishiguron suomennetut teokset:
Silmissä siintävät vuoret. Tammi, 1983.
Menneen maailman maalari. Tammi, 1988.
Pitkän päivän ilta. Tammi, 1990.
Me orvot. Tammi, 2002.
Ole luonani aina. Tammi, 2005.
Yösoittoja. Tammi, 2011.
Haudattu jättiläinen. Tammi, 2016.
Kritiikki on julkaistu Kalevassa 18.7.2016