Ensi-ilta
Oulun kaupunginteatteri: Kultalampi. Käsikirjoitus Ernest Thompson. Suomennos Arto af Hällström. Ohjaus Heta Haanperä. Musiikki Toni Edelmann. Lavastus Jyrki Seppä. Puvut Marianne Sotti. Valot Mika Ryynänen. Äänet Kari Koret. Naamiointi Kirsi Keränen. Rooleissa: Jorma Koho (vierailija), Tuula Meisaari, Mirjami Kukkola, Aki Pelkonen, Marko Tiusanen, Aukusti Kiuru. Pieni näyttämö 29.1.
Hyvät hyttyset kuinka viehättävä, syvä, lämmin, hykerryttävä ja hienoviritteinen Kultalampi Oulun teatterin pienelle näyttämölle on työstetty.
Siinä näkee päivien kimallusta ja luopumisen tuskaa.
Päärooleissa konkarinäyttelijät Jorma Koho ja Tuula Meisaari sytyttävät toisensa kuin Norman ja Ethel konsanaan.
Kaksikosta löytyy elämänkokemuksen tuomaa herkkyyttä ja uskottavaa vastusta toisilleen.
Roolit istuvat kuin valettu. Rinnakkain ovat mörökölli ja kultasiipi, melankolikko ja nostalgikko, vanha hupsu ja pitkämielinen puoliso.
Kohon ja Meisaaren dialogi on riemastuttavaa parisuhdejargonia. Musta sappi ja sarkasmi ehkäisee vastakkain hioutuneita persoonia sammaloitumasta. Piikki piikistä ja halaus parhaasta.
Uskomatonta, että käsikirjoittaja Ernest Thompson 28-vuotiaana on pystynyt tällaiseen pitkän aikaluupin röntgennäköön ja tunnistettaviin sukupolvikuviin ja niiden murtumiin.
Koko Ernest Thompsonin upean näytelmän voi lukea nostalgian läpi.
Nostalgiahan ei ole vain sentimentaalista, taantumuksellista vaan siihen kuuluu katkeransuloinen kaipuu turvalliseen idylliin ja elämää kannattavaan lämpöön.
Nostalgia on kulta-ajan muistelua, paluuta muistin maisemiin, joissa vielä kokisimme yhteyden luontoon ja yhteisöön.
Kultalampi viittaa nostalgiaan jo nimellään ja hyvin paljossa muistoja ja muistamista/unohtamista käsittelevällä sisällöllään.
Arkistenkin muistojen verkoista voi hetkittäin tavoittaa jotakin pyhää. Tämän pyhyyden aistimuksen ja tuttavallisen tasaisen arjen hyminän Heta Haanperän ohjaama esitys jakaa auliisti yleisön kanssa.
Ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin mukaan eletty kajahtelee meissä.
Kiireetön, välillä jopa verkkainen Kultalampi-esitys jättää aikaa ja tilaa tälle kajahtelulle.
Että esitys tuntuu ja vaikuttaa, sen kuulee yleisön kiitollisista reaktioista: hymähdyksistä, hörähdyksistä, nauruista, huokauksista.
On sanottu, että suurella osalla muistoistamme on katto pään päällä.
Kultalampi on lintukoto, ideaalitopos, paratiisimainen ja kuvitteellinen Arkadia, jonka idyllisen pastoraaliseen onnen tilaan on hiipinyt melankolinen havainto kuoleman läsnäolosta.
Kohon esittämä Norman on paniikissa ja ahdistunut havaitessaan terveytensä horjuvan, muistin ja muistojen hämärtyvän ja katoavan.
Meisaaren touhukas Ethel puolestaan löytää valoisia tuokioita kuikkahavaintojen, mansikoiden, suklaakeksien ja jopa ihanien vaahtopäiden muodossa.
(Mökki)elämä on Eroksen, elämän vietin, ja Thanatoksen, kuoleman vietin välistä kamppailua.
Normanin ja Ethelin aikuisen tyttären Chelsean (Mirjami Kukkola) tapauksessa konkreettinen paluu taas rikkoo nostalgisen idyllin. Mökin pöydällä olevasta valokuvasta päälle kaatuu huono itsetunto ja aliarvostetuksi tulemisen tunne: lihava lapsuus, ehkä ei-toivottu sukupuoli ja isän mieliksi harjoitettu urheilulaji.
Muista henkilöistä – vieraista ja käypäläisistä – tihkuu näyttämölle huumoria, koska he tahattomasti rikkovat näitä nostalgian ahtaita aitauksia.
Aivan eritoten vierautta ja muukalaismaisuutta on korostettu Chelsean uuden poikaystävän Bill Rayn (Marko Tiusanen) hahmossa. Bill pyyhkäisee sisään maalaiseen kesäidylliin hyttysverkko päässä, vitivalkoisessa miesten puvussa ja epäilee nähneensä mökkitiellä karhun.
Billin poika Billy Ray Jr. (Aukusti Kiuru) on kuin raikas muutoksen tuuli, joka alkaa puhaltaa harmeja ja pölyjä vanhojen hupsujen harteilta.
Sama häirikkövaikutus on Charlie-posteljoonin (Aki Pelkonen) vierailuilla ja erikoisella naurulla.
Kukkola antaa Chelseasta lievästi hysteerisen ja yksinkertaisen vaikutelman. Siksi isän ja tyttären aseiden kalistelu on armottoman epätasaista.
Tiusanen taas käyttää Billin naurettavia piirteitä mainiosti hyväksi.
Nuori herra Kiuru on vekkulimaisen ilmeikäs ja luonteva esiintyjä. Lisäksi Kiuru matkii kuikkaa näppärästi. 13-vuotiaan Billyn roolissa vuorottelee hänen kanssaan Raoul Mahnjeh.
Kirjailija Eeva Kilpi on sanonut muistamisen muistuttavan rakastumista. Niinpä Kultalampi-näytelmäkin on esitetyistä ristiriidoista huolimatta lopulta mielihyvän teksti.
Myös puvustus ja lavastus ovat nostalgian palveluksessa. Mutta eivät aivan yksiselitteisesti. Näkyvissä on murtumia.
Ensiksi sitä ei edes hoksaa, niin pieteetillä lavastaja Jyrki Seppä vihjaa muutoksen suuntaan. Ympäröivä luonto murtautuu sivilisaation sisään. Männyn oksat ja rungot puskevat seinistä ja lattiasta. Kukat kukkivat lepotuolien kankaissa.
Nuori pukusuunnittelija Marianne Sotti tuo lavalle ruutua, raitaa, kukkaesiliinaa, puuvillaa, maanläheisiä värejä, kumisaappaita, lätsiä ja hellehattuja.
Katsele, kuuntele esitystä.
Mika Ryynäsen herkät valot ja varjot piirtävät aikoja ja säätiloja: iltoja, aamuja, kevättä, kesää, syksyä. Lintutieteilijät pysyvät ajan siivellä laulavia lajeja tarkkailemalla. Ethelin pöydällä leikkokukat vaihtuvat kieloista ruusuihin.
Ohjaaja Haanperä liimaa katsojat ajan ja paikan solmukohtiin. Upea, upea pienen näyttämön kevään avaus! Onneksi Kohon tekstiehdotus läpäisi teatterin tiukan seulan.
