Kari-Pekka Toivosen Eddie on yhtä aikaa voimaton ja itsevaltainen päähenkilö.
Ensi-ilta Oulun Teatteri: Näköala sillalta. Teksti Arthur Miller. Suomennos Michael Baran. Ohjaus Pasi Lampela. Skenografia Markus Tsokkinen. Suuri näyttämö 22.9.
Näytelmäkirjailija Arthur Miller osasi luoda näyttämölle hienoja, ristiriitaisia ja siksi kokonaisia henkilöhahmoja. Heissä on inhimillistä rosoa ja useita eri suuntiin vetäviä voimia. Elämä tai kohtalo ikään kuin pettää heidät, jättää yksin ja hölmöksi.
Millerin Pulitzer-palkittu Kauppamatkustajan kuolema nähtiin Oulussa Paavo Westerbergin ohjauksena 2013, pääroolissa Willy Lomanina Risto Tuorila.
Näköala sillalta -näytelmä kytkeytyy satamatyöläisten yritykseen järjestäytyä Yhdysvalloissa 1950-luvulla ja vastustaa gangstereiden ja mafian pöyhkeää valtaa. Kirjailija liikkui ammattiliittoaktivistien joukossa ja kuuli siellä tarinan, johon näytelmä pohjaa. Nimi Näköala sillalta tuli siitä, että satamatyöläiset työskentelivät vilkkaan Brooklinin sillan alla.
Millerin laiva on lastattu raskasta työtä tekevillä miehillä ja testosteronilla. Merta pitkin sukulaisten luo Amerikkaan pyrkii myös köyhiä ja nälkäisiä Italian-sukulaisia.
Tämä on liikaa päähenkilölle, satamatyöläiselle nimeltä Eddie (Kari-Pekka Toivonen). Vaimon serkkujen Marcon (Janne Raudaskosken) ja Rodolphon (Atte Antikainen) saapuminen reviirille ja erilainen etninen maskuliinisuus suistaa jyrkkään alamäkeen tämän vaimonsa Beatricen (Merja Larivaara) sisarentytärtä suojelevan ja häntä jumaloivan järkäleen.
Näytelmässä voi vaivatta nähdä yhteistä omassa ajassamme rehottavalle muukalaisvihalle. Eddie neuvoo suojattiaan Catherinea (Aksa Korttila), etteivät kaikki ihmiset ole ihmisiä eikä niihin voi luottaa. Kynnysrahoja vaatineet gangsterit rinnastuvat pakolaisia rahastaviin ihmissalakuljettajiin.
Yhteiskunnallisen sijasta psykologisoiva tulkinta puskee pintaan. Näköala sillalta on hyvin näytelty, mutta sangen staattinen toiminnaltaan. Vierailija Pasi Lampela on ohjannut koko teoksen etunäyttämölle. Siitä syntyy tilanteen ummehtuneisuutta korostava klaustrofobinen vaikutelma.
Skenografi Markus Tsokkinen luo miljöön muutamalla merirahtikontilla, joista yksi pyöräytetään ympäri. Se on sisustettu Eddien ja Catherinen kodiksi.
Kari-Pekka Toivonen on alusta asti takakireä Eddie, jonka vääjäämätöntä omaan veitseensä hukkumista Mikko Leskelä kertojana ja lakimies Alfierina yrittää jarruttaa. Toivonen saa ottaa näyttelijänä käyttöön äärimmäiset ilmaisukeinot, kun kaikki repeää. Kontrastin kärjistymisen kannalta alussa voisi pidätellä vielä enemmän, salata paremmin.
Miesten (Eddie ja Marco) aggressiot näytelmässä näyttävät rationaalisilta. Naisten keinona on maanitteleva manipulaatio.
Merja Larivaaran Beatrice esiintyy ensin hillittynä kotirouvana, mutta vähitellen hänenkin sietokykynsä alkaa rakoilla. Tyylikkäästi Larivaara alkaa pikkuhiljaa paljastella perheen sisäisen triangelidraaman osasia.
Raikkaat, vahvat suoritukset tekevät myös itsenäisyyteen pyristelevä häkkilintu Aksa Korttila ja laulavainen blondi Atte Antikainen.
Eddien ja Catherinen suhteeseen tulee ulkokirjallista säpinää siitä, että avioliitossa olleella Millerillä oli näytelmän muovautumisen aikaan suhde Marilyn Monroen kanssa. Omaelämäkerran mukaan Miller sanoi Marilynille: ”Yritän opettaa itseni menettämään sinut, mutta en vielä opi.”
Eeva Kauppinen
Kriitikko kiteyttää
Poliittinen tausta:
Toisen käräyttämisen ja pettämisen kiteyttävä tarina kelpasi Arthur Millerille hyvin väyläksi käsitellä viitteellisesti mccarthyismia, Milleriäkin läheltä liipanneita Yhdysvaltojen 1950-luvun kommunistivainoja ja mustia listoja.
Naiskysymys:
Kun Miller laajensi yksinäytöksisen näytelmänsä ohjaaja Peter Brookia varten laajemmaksi näytelmäksi, hän kasvatti Eddien vaimon Beatricen roolia. Kunpa hän olisi tehnyt siitä vielä isomman! Näytelmä nimittäin syttyy uudella tavalla, kun Merja Larivaaran esittämä aviovaimo alkaa nousta miehensä rinnalle naisena, joka toimii ja haluaa.