Elokuvat Luontosinfonia, Suomi 2019. Ohjaus & käsikirjoitus: Marko Röhr. Kuvaus: Teemu Liakka. Musiikki: Panu Aaltio. – Plaza & Star, Oulu.
Kuten Marko Röhrin ohjaaman ja käsikirjoittaman Luontosinfonian nimikin kertoo, elokuva yhdistää luontokuvauksen ja sinfoniamusiikin. Ihan ensimmäisenä kuvissa on tosin sello, jota viritellään illan konserttiin.
Vantaan viihdeorkesterin, Grex Musicus -kuoron ja solisti Johanna Kurkelan päästessä itse asiaan kuva siirtyy Suomen luontoon.
Ensin ihaillaan revontulia ja järvimaisemaa etäämpää, sitten syvennytään eläimiin. Kokonaisuus on jaettu kuuteen teemoitettuun jaksoon
Kertojaääni on perinteisesti kuulunut kiinteänä osana luontodokumentteihin, mutta Luontosinfoniassa kertojaa ei ole lainkaan, mikä tekee katsomisesta yllättävän haastavaa. Useampaan otteeseen huomaa jäävänsä kaipaamaan vahvistusta sille, mitä kalaa tai lintua kulloinkin seurataan.
Ottaa aikansa, että elokuvasta ymmärtää nauttia pelkästään kuvaa katsomalla ja musiikkia kuuntelemalla.
Toisin kuin luontoelokuvat yleensä, Luontosinfonia on leikattu musiikin ehdoilla. Luonnon ylistämisen ohella teos nostaa elokuvamusiikin roolia, ja siksi musiikin paikoittainen ylitsevuotava paisuttelu on tavallista helpompi sulattaa.
Luontosinfonia on pohjimmiltaan retrospektiivi. Sen kuvamateriaali pohjaa Röhrin tuottamiin kotimaisten luontodokumenttien merkkipaaluihin Metsän tarinaan (2012) ja Järven tarinaan (2016).
Myös Panu Aaltion säveltämä musiikki on tuttua samaisista elokuvista.
Elokuvaaja Teemu Liakka on toki kuvannut myös paljon uutta. Samoin Aaltio on muokannut aiempia teoksiaan ja säveltänyt tarvittaessa lisää.
Pienenä kauneusvirheenä komeassa kokonaisuudessa ovat muutamat toistakymmentä vuotta sitten kuvatut jaksot, joiden tekninen laatu ei vastaa nykypäivän vaatimuksia. Useimmiten niiden käyttö on perusteltu sisällöllä tai tunnelmalla.
Toisaalta suttuisemmat kuvat myös alleviivaavat ajan kulumista ja sitä, millainen Suomen luonto oli juuri silloin.