Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo
Pe 25. Tammikuuta
Tuba Food & Lounge
Joose Keskitalo on juuri sitä, mitä tarvitsemme. Hän muistuttaa meitä sitkeästi kuolevaisuudestamme – jo yhdeksännen albumin verran. En lähde surussa -levyn julkaisukiertueella bändin kanssa Ouluun saapunut muusikko loi Tubaan hartaan melankolisen tunnelman perjantaina. Ravintolan kotoisa, villapaidan lämpöinen atmosfääri sopii mitä parhaiten Keskitalon kaltaiselle esiintyjälle.
Ennen varsinaista keikkaa kuultiin lämmittelynä The Mystic Revelation of Teppo Repo -yhtyeen (Otto Eskelinen, Eero Tikkanen, Arwi Lind) etnofuturistista soitantaa. Kansanmusiikin maisemiin veivät muun muassa erityiset hirsisoittimet. Puusta lähtee miellyttävä, orgaaninen ääni.
Soittimet vaihtuivat kuitenkin perinteisempiin, kun bändi soitti Joose Keskitalon kanssa. Yhtye on tehnyt musiikkia laulaja-lauluntekijän kanssa edelliseltä, ylistetyltä Julius Caecariuksen anatomia -levyltä saakka. Bändin muusikot ovat vieneet Keskitalon karua blues-folk-tyyliä paljon svengaavampaan suuntaan.
Keikalla kuultiin uusi levy kokonaisuudessaan, muutama biisi edelliseltä levyltä sekä encorena yksi suhteellisen tuntematon vanhempi kappale. Keskitalon vanhemman tuotannon ystävät saattoivatkin hieman pettyä.
Keskitalo on omintakeinen lauluntekijä, jonka kielikuvia ja mystisiä näkyjä pursuavat sanoitukset vaativat syventymistä ja aikaa. Onneksi hän on myös hurmaava esiintyjä. Muutamia sivupöydän pulisijoita lukuun ottamatta tunnelma keikalla oli keskittynyt ja harras.
Keikka oli harkittu taiteellinen kokonaisuus, joka rakentui ikiaikaisen sanataiteen symbolin, lauluntekijän nimessäkin mainitun talon ympärille. Esityksen aloitti edellisen levyn Sankarit, jossa antisankarit poistuvat takaovesta. Illan aikana kuultiin myös kertomuksia naapureista, kivijaloista ja ikkunoista.
Maallisten muutosten kuvien vastapainoksi Keskitalo lauloi uskonnolliseen sävyyn ikuisista näyistä. Uuden levyn kappaleista surumielisesti soivat Kaksi lähti, yksi palasi sekä En lähde surussa muistuttavat ehkä eniten vanhempaa tuotantoa. Samalla kaihoisuudella keikalla soi myös edellisen levyn Salaisuuksien talo, johon Otto Eskelisen soittama bandoneón, eteläamerikkalainen harmonikkasoitin, toi iskelmänostalgiaa.
Hitaiden sävellysten jälkeen kiihdytettiin rytmiä. Lähimmäs love-progemaista irrottelua päästiin kappaleissa Piilota se ja Murtaudun suojan läpi. Keikan loppupuolella kuultiin mielestäni uuden levyn kaunein kappale Luistelen kirkasta selkää. Siinä sekoittuvat Keskitalolle tyypilliseen tapaan uni ja kuolema.
Esiintyminen oli alusta loppuun hallittua, mitä nyt Keskitalon kitara vaati välillä pientä säätöä. Bändin tuomat sävyt pehmentävät ennen niin kiehtovan kolkkoa Keskitalo-musiikkia – sitä, jossa laulettiin paloitelluista naisista ja runkkaavista hautausmaista. Provosoivat näyt ovat nyt paljon hienovaraisempia, vähemmän vangitsevia, mutta mahdollisesti sitäkin palkitsevampia.