"Olen unenomaisessa tilassa enkä kuitenkaan nuku. Lepään haudassa, jolla ei ole reunoja. Ylläni on utua; sen lävitse näen taivaan. Tähtien paljous syttyy siihen, mutta samassa koko taivaankansi alkaa valtavana kaarena kääntyä hautaani kohden ja tähdet putoavat. Alan huutaa, mutta ääneni tyrehtyy. Vajoan syvälle pimeyteen: nukun."
Näin ahdistavalta Arvi Kivimaasta (1904-1984) tuntui, kun hän lapsena taas kerran makasi sairasvuoteella. Hänen terveytensä reistaili koko nuoruusiän, ja Arvi pystyi tekemään vain kevyitä askareita.
Sisunsa ja työteliäisyytensä vuoksi hartolalaispojasta kuitenkin kehkeytyi monipuolinen kulttuuripersoona: toimittaja, kriitikko, kirjailija ja teatterimies.
Edelläkävijä
Kivimaa kirjoitti esseitä, runoja, novelleja, romaaneja, näytelmiä, matkakirjoja ja muistelmia kaikkiaan noin 50 teosta. Hän oli myös avantgardisti. Varsinkin 1930-luvun alun kirjallisuudessa oli muotia käsitellä sellaisia arkaluonteisia aiheita kuten aborttia, naisen asemaa ja seksuaalisuutta.
Kivimaan esikoisromaanin Epäjumalan (1930) tapahtumat sijoittuvat taiteilijapiireihin, ja siinä on myös pari homoepisodia. Teos oli ensimmäinen, jossa käsiteltiin homoseksuaalisuutta.
Tuon ajan kulttuurimoguli, itsekin myös gaysuuntautunut Olavi Paavolainen nykäisi herneen nenäänsä ja luonnehti esimerkiksi Kivimaata vähäveriseksi litteraatiksi, jonka teoksen, esteettiskosmopoliittismondeenin cocktailin, homokuvaukset toimivat lähinnä koristeina.
Parikymppisen kirjailijanalun esikoisteos Maan ja auringon lapset julkaistiin 1925, ja samana vuonna ilmestyi runokokoelma Palava laiva. Siitä se lähti. Kivimaa piti itseään lähinnä lyyrikkona.
Heinolan oppikouluaikana nuorta Kivimaata innoitti häntä samassa koulussa paria vuotta ylempänä opiskellut Uuno Salonen (myöh. Kailas), jonka kanssa hän osallistui toimittaja, partiopäällikkö ja runonlausuja Eino Salmelaisen lausuntakurssille. Tulevan Tampereen Työväen Teatterin johtajan opeista oli pojille paljon hyötyä heidän myöhemmässä kirjailijantyössään.
Kailaan kuoltua Kivimaa kirjoitti ystävälleen liikuttavan muistorunon Uuno Kailas: "Sa minne, veli, olet lähtenyt?/ Poiss? olet yhteiseltä koulutieltä./ En tapaa kättäs - se on väistynyt/ ja tie on tummunut: vain varjot katsoo sieltä./ Sait rauhan: äänettömään multaan maan/ käyt uupuneena untas nukkumaan,/ vaan tuli, sinkoamas sydämiin,/ on hulmuava päiviin ikuisiin."
Elegantti matkaaja
Kivimaa oli auttavainen, huumorintajuinen ja reissasi jo nuorena paljon ja sai näin työhönsä vaikutteita muualtakin kuin koto-Suomesta. Kun Kivimaa oli Uudessa Suomessa toimittajana, hän osteli mielellään kotimaisten kirjailijoiden novelleja ja muita tarinoita, jopa runoja.
Koska hän maksoi jutuista hyvin, toimitus oli kuin kansainvaelluksen kauttakulkupaikka; milloin tuotoksiaan tyrkytti komea assyrialaissilmäinen Martti Merenmaa, milloin uhkea ja ryhdikäs, mutta itsekeskeinen ja omalaatuinen Elli Tompuri - ja moni muu.
Myös vain 18-vuotias Mika Waltari liittyi jonon jatkoksi. Toimittajan mielestä nuorukainen näytti 15-kesäiseltä teiniltä kapeine harteineen ja haivenposkineen, kun tämä arkana käpertyi kauimmaiselle nurkkajakkaralle ja tarjosi kainosti kertomustaan sunnuntailiitteeseen painettavaksi. Kivimaa osti jutun, ja myöhemmin miehet ystävystyivät.
Waltarin läpimurtoteoksen Suuren illusionin (1928) minäkertojassa, toimittaja Hartissa, on Kivimaan piirteitä. Tekijän mielestä todennäköisesti siksi, koska Kivimaan ensitapaaminen oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen: Waltaria viitisen vuotta vanhempi toimittaja oli tahdikas, äärettömän elegantti ja ulkonaisesti kaunis.
Kivimaan huumori näkyi usein hänen kirjoitustyylissäänkin. Eräässä vuoden 1975 Kanava-lehden katsauksessa hän mainitsee olleensa kahdeksan vuotta aiemmin kansainvälisen teatteri-instituutin maailmankongressissa New Yorkissa. Palatessaan kerran hotellihuoneeseensa häntä oli odottamassa Time-lehden kirje: "Ajattelin, että maailmankuulu julkaisu on vihdoinkin oivaltanut kirjoittajanavuni ja tilaa Suomen sivistyselämää koskevan katsauksen. Hengessäni jo törmäsin laatimaan sitä. Time-lehti oli kuitenkin punninnut muita ominaisuuksiani ja havainnut suomalaistenkin kykenevän häiriöttömästi istumaan kansainvälisen ruokapöydän ääressä. Kirjeessä oli lounaskutsu."
Arvi Kivimaa oli ensimmäinen tulenkantaja, joka matkusti Pariisiin. Vuosi oli 1926. Perässä seurasivat pian muun muassa Olavi Paavolainen, Mika Waltari, ja Katri Vala. Äkkiä muidenkin kirjailijoiden oli nähtävä lumoava Ranskan pääkaupunki.
Elämä yhtä teatteria
Ollessaan Pariisissa ja Etelä-Ranskassa Kivimaa tutustui häntä syvästi sykähdyttäneeseen moderniin teatteriin. Vähän myöhemmin hän kirjoitti saamiensa vaikutteiden pohjalta näytelmän Rakas elämä. Samaan aikaan syntyi idea intiimistä teatterista ja näyttelijöiden korkeakoulusta. Koulu olisi tuiki tarpeellinen, jotta lahjakkailla näyttelijöillä olisi paikka, missä kehittää itseään. Laitoksen suojissa voitaisiin kouluttaa myös päteviä ohjaajia.
Vuosina 1904-1918 toimi Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulu ja 1920-1940 Suomen näyttämöopisto. Suomen teatterikoulu aloitti kannatusosakeyhtiönä 1943 ja muuttui valtion omistamaksi teatterikorkeakouluksi 1979.
Kivimaan mielestä suomalainen teatteriperinne on alkujaan omalaatuista vailla venäläisiä, ruotsalaisia tai muita vaikutteita. Itsepäisen ja juron kansan ulkokuoren alla on aina piillyt omaperäinen huumorintaju ja kesyttömiä voimia, jotka Kaarlo Bergbomin uraauurtavan työn ansiosta pääsivät esiin.
Kivimaa veti ensin Tampereen Teatteria, ja syksyllä 1940 hänet valittiin Helsingin Kansanteatterin johtajaksi. Vuosina 1950-1974 hän johti Suomen Kansallisteatteria.
Kivimaa ehti olla elämänsä aikana monessa mukana. Ehkä hänen hieman salamyhkäisessä runossaan Jälkeenjääneille (Erään runoilijan itserakas hautakirjoitus) on jotain hänestä itsestään:
"Minut tunsitte? Ehkä ja ette./ Olin teille pieni ja sileä vain./ Te näitte vain pinnan, ette:/ olin voittaja vuosien koittavain.// Minun ääneni usein hukkui/ ajan huutoon ja melskeeseen./ Vaan ääneni alla nukkui/ maa, jok' oli nouseva kirkkauteen.// Sanat pienet on maa. Ne herää/ kera päivien kerran koittavain./ Ne riemuksensa versovat terää, kun, huutajat, ootte tuulta vain."
