Reseptilääkkeiden korvausperusteita on syytä arvioida uudelleen ja tiukentaakin, mutta professori Pauli Ylitalon malli ei kelpaa sellaisenaan käyttöön. Se on liian raaka ja kylmä vaikeassa asemassa olevia kohtaan.
Jo pitkään on ollut tiedossa, että terveydenhoitomenot kasvavat Suomessa liian nopeasti ja että edessä voi olla ennen pitkää kovanpuoleinen priorisointi eli asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen. Yksinkertaisimmillaan priorisoinnissa on kyse siitä, ketä tai mitä sairauksia hoidetaan julkisin varoin ja mitä ei.
Tampereen yliopiston farmakologian professorin Pauli Ylitalon torstaina jättämä esitys lääkekorvausjärjestelmän uudistamisesta on yksi konkreettinen askel priorisoinnin tiellä. Ylitalo esittää kouriintuntuvia uudistuksia reseptilääkkeiden korjausjärjestelmään. Osa uudistuksista johtaa ikäviin seurauksiin: yhteiskunta vetäytyisi sille nykyisin kuuluvasta vastuusta ja siirtäisi kustannusrasitusta yhä enemmän potilaille ja lääkkeiden tarvitsijoille.
Kaikki eivät kuitenkaan olisi menettäjiä. Korvausjärjestelmän muutos tuottaa voittajiakin, mutta kun tarkoitus on hillitä lääkemenojen kasvua, on päivänselvää, että häviäjiä pitää olla voittajia enemmän. Muuten ei tavoitteeseen päästä. Lääkekustannuksiin upposi viime vuonna 1,2 miljardia euroa, joista maksettiin korvauksina 770 miljoonaa euroa. Korvauksia sai 3,4 miljoonaa ihmistä. Heille kirjoitettiin 27 miljoonaa lääkemääräystä.
Ylitalo ehdottaa, että reseptilääkkeiden korvausluokkia olisi vastaisuudessa vain kaksi. Toisessa korvattaisiin 60 prosenttia lääkemenoista ja toisessa, erityiskorvausluokassa, 90 prosenttia kymmenen euron omavastuuosuuden jälkeen. Omavastuu tulisi kaikille ja osa nykyisin korvattavista lääkkeistä pudotettaisiin kokonaan järjestelmän piiristä. Nollakorvauslääkkeitä olisivat vastaisuudessa muun muassa potenssi-, flunssa- ja yskänlääkkeet. Korvausjärjestelmän ulkopuolelle putoaisivat myös naisten vaihdevuosilääkkeet, jollei niitä ole määrätty sairauden hoitoon.
Hormonikorvaushoito on hyvä esimerkki ongelmasta. Niitä ei pitäisi korvata lainkaan, jollei kyse ole sairauden hoidosta. Viime vuonna korvauksia maksettiin kuitenkin 230 000 naiselle. Määrä on niin suuri, että ilmeisesti lääkemääräyksiä kirjoittaneiden lääkäreiden linja on lipsunut ja yhteiskunta on maksanut viulut.
Ylitalon ehdotus ei ole lähellekään valmis. On kyseenalaista panna esimerkiksi syöpäpotilaat maksamaan kymmenen prosentin omavastuu 600 euron korvauskaton jälkeen. Omavastuu voi romuttaa monen potilaan talouden täysin. Samaa voi sanoa joistakin muista potilasryhmistä, muun muassa diabeetikoista ja verenpainetautia sairastavista.
Ylitalon ehdotusten on määrä tulla voimaan aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua. Aikaa on onneksi käydä ehdotusta läpi huolella ja kaivaa esiin pahimmat sudenkuopat. Lääkemenojen hillintä on tärkeää, mutta ehkä sittenkään ei ole oikein, että yhteiskunta iskee säästövimmassaan kiinni hyvin vaikeassa asemassa oleviin ihmisiin. Lääkekorvauksia kuten kaikkea muutakin terveydenhuollon priorisointia pitäisi lähestyä ennen leikkauspäätöksiä laajemmasta näkökulmasta.
Nyt sosiaali- ja terveysministeriö on iskenyt silmänsä 770 miljoonan euron lääkekorvauspottiin. Sen rinnalle pitäisi nostaa koko valtion budjetti ja katsoa, löytyisikö sieltä lisää rahaa tärkeisiin terveydenhuoltomenoihin. Esimerkiksi valtion velan koroissa maksetaan monia miljardeja euroa turhaan. Priorisoinnin voisi aloittaa siitä päästä.