Suomi luovutti Neuvostoliittoon noin 100 000 ihmistä. Asian saneli ensin pakko ja sitten poliittinen tarkoituksenmukaisuus.
Suomen lähihistoriassa on ollut kipupisteitä, joita ei pitkään aikaan voitu tai haluttu tutkia. Sitä mukaa kuin tapahtumiin on tullut välimatkaa ja olot ovat muuttuneet, vaikenemisen kulttuurista on pikkuhiljaa päästy. Tuorein esimerkki paineista vapaan historiantutkimuksen aluevalloituksesta on tutkijakaksikko Jussi Pekkarisen ja Juha Pohjosen laatuaan ensimmäinen selvitys Suomen Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen tekemistä luovutuksista.
Sodan jälkeen itärajan yli karkotettiin noin 100 000 ihmistä. Luku on hätkähdyttävä verrattuna siihen, että Suomi luovutti natsi-Saksaan sodan aikana vajaat 500 henkeä. Tästä toimittaja Elina Sanan kirjassaan 2003 paljastamasta tiedosta nousi aivan oikeutetusti vilkas keskustelu. Sitä soisi, ja vielä monin verroin, käytävän nyt karkotuksista itään.
Tapahtuneelle ei voi enää mitään, mutta historiallisen totuuden nimissä ja omaisten kunnioittamiseksi luovutettujen kohtalot on syytä selvittää niin pitkälle kuin mahdollista. Tällainen työ onkin menossa Kansallisarkistossa.
Välirauhansopimus edellytti, että Suomen oli luovutettava Neuvostoliitolle noin 56 000 inkeriläistä sekä 44 000 neuvostoliittolaista ja yli 2 500 saksalaista sotavankia. Vaikka nämä valvontakomission tarkasti seuraamat luovutukset saneli pakko, se ei pienennä niihin liittyneitä inhimillisiä murhenäytelmiä. Presidentti Mauno Koiviston päätös pitää inkeriläisiä paluumuuttajina on tästä näkökulmasta katsottuna hyvinkin ymmärrettävä. Vankeja oli taas pakko luovuttaa, sillä muutoin Neuvostoliitto ei olisi päästänyt leireiltään suomalaisvankeja.
Sittemmin pakko muuttui kansallisista eduista johdetuksi kylmäksi valtioviisaudeksi. Neuvostoliitosta loikkasi 1945-81 Suomeen runsaat 150 ihmistä. Heistä palautettiin kolme neljäsosaa, ja loput saivat jäädä Suomeen tai jatkaa jonnekin muualle. Kylmän sodan aikana länsileirissä eli etenkin 1970-luvulla käsitys, että Suomella ja Neuvostoliitolla olisi ollut salainen sopimus loikkareiden luovutuksesta. Suomen tekemät kursailemattomat luovutuspäätökset tukivat parhaansa mukaan tätä harhaluuloa.
Tutkijakaksikko tekee yllätyksettömän mutta silti tärkeän paljastuksen kertomalla, että linjapäätöksen teki Urho Kekkonen 1956 alkaneella ensimmäisellä presidenttikaudellaan. Tuolloin muovautuivat myös käytännöt, joiden avulla Neuvostoliitto pääsi myöhemmin vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin luvattoman läheltä ja syvälle.
Ei armoa Suomen selkänahasta -kirjasta käy ilmi, että Rajavartiosto ja Suojelupoliisi suosittivat joskus "inhimillistä avuliaisuutta Suomen selkänahalla". Kekkonen alisti kaiken palvelemaan yhtä päämäärää eli mahdollisimman hyviä idänsuhteita, ja siinä ei ollut liiemmälti sijaa inhimillisyydelle.
On todennäköistä, että Suomen hyväksymät kansainväliset sopimusvelvoitteet saivat käännytyspäätöksiä tehtäessä joskus väistyä.
Loikkareiden luovutuskysymyksellä on myös toinen puolensa. Jokin osa rajan yli tulleista ei ollut aitoja loikkareita, vaan joukossa oli myös vakoojia.
Suuret palautusmäärät ovat arveluttava luku Suomen poliittisessa lähihistoriassa. Enimmälle osalle niistä ei ollut vaihtoehtoa, mutta osassa oltiin varmasti turhankin paavillisia. Kansakunnan historiallisen muistin kannalta on kivuliasta, mutta välttämätöntä, että nämäkin historian vaiheet kaivetaan esipohjia myöten.