Jokunen vuosi sitten näin tanssiteoksen nimeltä Map of Scars. Siinä teoksen kolme tanssijaa esitteli ihollaan olevia arpia ja kertoi niiden tarinoita.
Minut yllätti kepeä tapa, jolla tanssijat arvista jutustelivat. Ne tuntuivat maailman luonnollisimmalta asialta. Jossain vaiheessa teosta he myös kehottivat yleisöä kertomaan omista arvistaan.
Kun pääsin kotiin, löysin itseni peilin edestä etsimässä itsestäni elämän jälkiä. Ja niitähän löytyi.
Oikeassa peukalossa on muisto siitä, kun kolmevuotias poika halusi olla iso ja leikata itse juuston leivän päälle.
Vasemmassa etusormessa jälkiä on peräti kaksi. Suurempi kertoo siitä, kun lyhtypylväs hyppäsi polkupyörän eteen Saaristonkadulla.
Pienempi syntyi, kun luokan kaunein ja ihanin tyttö iski ala-asteen liikuntatunnilla tikkuisella ringettemailalla näpeille ja tikku piti kaivaa syvältä sormen uumenista.
Silmän alapuolella on pieni läiskä siinä, mihin parhaan ystävän nappulakenkä kolahti jalkapallokentällä teini-iässä.
Oikeassa polvessa on kahden tähystysleikkauksen jäljet. Itse asiassa koko polvi on niin täynnä arpea, että urheiluharrastukset olivat pannassa melkein kymmenen vuotta.
Eikä ehjänä ole säilynyt vasen nilkkakaan. Kehräsluun päällä on pieni jälki muistona ensimmäisestä kesästä Kalevassa.
Kun kuvaaja kuvasi rippileiriläisiä Rokualla, toimittaja repäisi ruvelle menneen mäkäräisenpureman irti ja joutui kohta pyytämään rippipapilta Jeesuksen kasvoilla kuvitettua laastaria.
Jos elämässään tekee muuta kuin makaa sängynpohjalla, arpia tulee varmasti.
Aivan yhtä varmasti syntyy myös toisenlaisia arpia. Niitä eivät aiheuta juustohöylät tai lyhtypylväät, ellei niitä käytä toinen ihminen. Nämä arvet ovat seurausta pettämisestä, satuttamisesta ja luottamuksen rikkomisesta.
Toisten kehot arpeutuvat helpommin kuin toisten. Sama koskee mieliä. Ulkonäkönsä vuoksi kiusattu ihminen voi kokea arpensa kipeämmin kuin isänsä haukkuma, hakkaama ja hylkäämä.
Näitä arpia silmä ei näe. Ne kuitenkin näkyvät ihmisen käytöksessä ja tekemisessä.
Yksi voi aiempien kokemuksiensa vuoksi pelätä epäonnistumista niin, että pelaa aina varman päälle. Toinen on kadottanut itseluottamuksen kokonaan kun ulkonäkö on lynkattu, ja kolmannen kynnys muodostaa parisuhde on noussut todella korkealle petetyksi tulemisen jälkeen.
Katseltuani arpiani aikani peilin edessä ymmärsin, mistä Map of Scarsissa oli kyse. Se, että ihmisellä on arpia, on toissijaista. Olennaisinta on se, miten arpensa kantaa.
Vaihtoehtoja on kaksi. Ensimmäinen niistä on se, että kaikki jäljet peittää. Ihon arvissa tässä auttavat vaatteet ja meikki, sielun arvissa välttely, väistely ja kiertoilmaukset.
Ongelma on kuitenkin siinä, että arvista tulee rumentavia vasta siinä vaiheessa, kun niitä alkaa itse pitää rumina. Eikä peittäminen edes häivytä arpia. Niille käy samoin kuin sen ringettemailasta lähteneen tikun kanssa. Jos sitä ei olisi kaivettu sormesta pois, sormi olisi pahimmassa tapauksessa tulehtunut ja vauriot olleet paljon suuremmat.
Sielun arpien aiheuttajat ovat usein niin inhottavia, että niitä ei edes haluaisi ajatella. Siksi arpiensa paljastaminen on raskas, monelle jopa ylivoimaisen vaikealta tuntuva asia.
Mutta kaikilla on arpia sekä kehossaan että sielussaan. Kun huomaa, ettei niiden kanssa olekaan yksin, helpotus alkaa lopulta hitaasti korvata pelkoa, inhoa ja häpeää.
Kun haava on parantunut, ihon arvet alkavat hitaasti haalistua. Niistä tulee kuin elämästä kertovia, tahattomasti otettuja tatuointeja.
Sielun arville käy lopulta samoin, tosin hyvin hitaasti.