Turkissa on vihdoin ja viimein saatu uusi presidentti. Kansa on vaalien kautta asian hyväksynyt, mutta maan armeija on asettumassa oppositiovoimaksi vastoin demokratian henkeä.
Ulkoministeri Abdullah Gül on lopulta virallisesti valittu Turkin presidentiksi. Valintaa edelsi useita parlamentin äänestyksiä keväällä, poliittinen takalukko, uudet vaalit, hallitsevan AK-puolueen suurvoitto ja uusia parlamentin äänestyksiä.
Kun Gül tiistaina vannoi virkavalansa, paikalla ei tavoista poiketen ollut armeijan ylintä johtoa, ei joitakin "maallisten" elinten edustajia, ei suurimman oppositiopuolueen edustajia - eikä uuden presidentin vaimoa, sillä Turkin lain mukaan huivipäinen nainen ei saa esiintyä julkisissa instituutioissa. Nyt hänen pitäisi emännöidä presidentinlinnan vastaanottoja, joissa huivit on tähän asti kielletty.
Siihen tiivistyy oikeastaan koko Turkin poliittisen kriisin ydin. 1920-luvulla Kemal Atatürkin johdolla syntyneen uuden tasavallan perusidea on uskonnon ja valtion tiukka erottaminen toisistaan. Nyt maata kuitenkin johtaa puolue, jonka tausta on uskonnollinen. Näin päästään siihen, ettei presidentin puolisolla ole mitään poliittista roolia, mutta hänen käyttämällään huivilla on senkin edestä. Huiviin kiteytyy näkemysero koko Turkin luonteesta ja Atatürkin perinnöstä.
Aivan Gülin valinnan alla maanantaina armeijan johto antoi pahaenteisiä lausuntoja "pahan keskuksesta", joka pyrkii horjuttamaan maallista tasavaltaa. Armeija vetoaa perustuslakiin, joka velvoittaa puolustamaan maata ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan.
Turkin armeija on erittäin vahva yhteiskunnallinen tekijä, jonka historiasta löytyy neljä vallankaappausta 50 vuodessa. Sen jakelemiin poliittisiin varoituksiin on kaikki syyt suhtautua vakavasti.
Esikunnissa ollaan tosissaan, mutta eri asia on, mitä kasarmien tuvissa ajatellaan. AK-puolueen kannatus on hyvin laajalle levinnyttä, ja armeijan rivit tuskin voivat olla siitä erillinen saareke.
Maallisen tasavallan puolestapuhujien huolen voisi silti paremmin ymmärtää, jos AK-puolue olisi ilmoittanut aikovansa muuttaa Turkin kurssia. Kuitenkin puolue on toistuvasti sanonut, ettei sillä ole aikomuksia siihen suuntaan. Mikä tärkeämpää, myöskään hallituskauden teot eivät ole olleet mitenkään mullistavia.
Puolueen nousu valtaan on tapahtunut demokratian pelisääntöjen mukaan, ja äskeisten vaalien suurvoitto antoi AK-puolueelle hyvin vahvan valtakirjan. Nyt maan presidentti ja pääministeri ovat molemmat islamilaistaustaisesta puolueesta, joka on Turkissa yhä uusi valtatekijä.
Varsinaisesti kenkä saattaa kivistääkin tästä syystä. Entinen valtaeliitti on joutunut väistymään, mutta ei tee sitä suosiolla, vaan on ryhtynyt pelottelukampanjaan. Varsinainen vaara Turkille onkin juuri tässä haluttomuudessa hyväksyä tosiasioita. Armeija on muuttunut vahvimmaksi oppositioääneksi, mikä on sopimatonta missään demokraattisessa maassa.
Gül on ulkoministerinä hoitanut Turkin EU-neuvotteluita taitavasti. EU:n komission onnitteluissa valintaa presidentiksi pidettiin "huomattavana saavutuksena" Turkille ja turkkilaisille. Sanakäänteet olisivat toisia, jos AK-puolue nähtäisiin jotenkin arveluttavana. Demokratia on toiminut, presidentti on vihdoin virassaan.
Kemal Atatürk loi modernin, Eurooppaan pyrkivän Turkin. Armeija sanoo varjelevansa tätä perintöä, mutta tosiasiassa se itse vaarantaa Turkin tulevaisuutta. Todellisuudesta on vieraannuttu kauas, jos kokeneen ulkoministerin nousu presidentiksi nähdään riskitekijänä.