Harva se kuukausi saamme kuulla uutisia armahduksista. Milloin niitä vain odotetaan ja milloin vankilan porteilla juhlitaan vasta vapautettuja. Viimeaikaisilla armahduksilla on myös kasvot. Venäläinen liikemies Mihail Hodorkovski armahdettiin ja hän lensi välittömästi Berliiniin. Pussy Riotin naisetkin pääsivät vankilasta jatkamaan performanssejaan ja Greenpeacen Sini Saarela saattoi palata venäläisestä vankilasta Suomen puolelle. Venäjän parlamentti nimittäin sääti joulukuussa 2013 armahduslain Venäjän nykyisen perustuslain 20-vuotisen olemassaolona kunniaksi.
Armahdukset liittyvät usein politiikkaan. Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš allekirjoitti tammikuussa myös armahduslain, jonka nojalla pari kuukautta jatkuneiden mielenosoitusten aikana pidätetyt ja kiinniotetut protestoijat voitiin vapauttaa. Armahduslaki ei kuitenkaan rauhoittanut tilannetta, vaan tapahtumat vyöryivät ja Janukovytš poistui Ukrainasta.
Suomessa sen sijaan on viime vuosikymmeninä ollut armahdusrintamalla varsin hiljaista. Presidentti Sauli Niinistö armahti vuonna 2013 kokonaista kaksi henkilöä. Tarja Halonen armahti presidenttivuosinaan vuosittain keskimäärin 22 henkilöä. Armahduslakien säätämisestäkin on kulunut vuosikymmeniä.
Suomen perustuslaki tuntee kahdenlaista armahtamista. Presidentti voi yksittäisessä tapauksessa saatuaan korkeimmalta oikeudelta lausunnon armahtaa rangaistuksesta ja muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Tällöin kysymys on tietyn henkilön armahtamisesta.
Sen sijaan yleisestä armahduksesta eli amnestista on säädettävä erillisellä lailla ja sellainen Venäjänkin armahduslaki oli. Silloin laissa määritellään yleiset tunnusmerkit, joiden mukaisia tapauksia armahdus koskee. Esimerkiksi siten, että tietyistä rikoksista tuomitut vapautetaan tai vankeusrangaistuksista vähennetään tietty osa.
Amnesti on kreikkaa ja tarkoittaa unohdusta. Yleisillä armahduslaeilla pyritäänkin usein pääsemään jonkin kriisin yli normaaliin elämään. Myös Suomessa on historian kuluessa säädetty useita amnestilakeja. Vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen seurasi kokonainen armahduslakien sarja. Joulukuussa 1918 säädetty armahduslaki vapautti valkoiset. Punaisia vapautettiin tämän jälkeen vähitellen useilla laeilla. Viimeiset 50 vankia vapautettiin vuonna 1927 Tannerin hallituksen aikana tehdyllä armahduslailla.
Mäntsälän kapina vuonna 1932 selvitettiin siten, että johtajat tuomittiin ja 20 armahdettiin. Merkillisin armahduslaki säädettiin kuitenkin vuonna 1967. Silloin Suomen itsenäisyys täytti 50 vuotta. Sitä päätettiin juhlia vähän Venäjän tapaan päästämällä vankeja vapaaksi eli leikkaamalla vankeusrangaistuksen pituutta.
Vakiintuneissa demokratioissa ei ole ollut tapana juhlistaa merkkivuosia vankien vapauttamisella. Vankilat olivat kuitenkin 60-luvulla tupaten täynnä. Päivittäinen vankiluku saattoi olla yli 6 000, kun se tällä hetkellä on päälle 3 000. Silloin keksittiin ajatus juhlavuoden armahduslaista vähentämään tungosta vankiloissa.
Mutta mikä on vähentänyt presidentin yksittäiset armahdukset Suomessa? Syitä on lähinnä kaksi. Rikosoikeusjärjestelmä on tullut joustavammaksi ja sosiaaliturva on kattavampi kuin ennen.
Menneitten vuosikymmenten armonanomukset kertovat usein suuresta aineellisesta hädästä perheen jäädessä oman onnensa nojaan huoltajan istuessa vuositolkulla vankilassa. Nykypäivän mittapuulla mitattuna rikokset saattoivat olla aika mitättömiä omaisuusrikoksia.
Omaisuusrikosten rangaistukset ovat lieventyneet, mutta elinkautinen vankeusrangaistus muodosti kuitenkin viime vuosiin saakka suurimman yksittäisen armahduskohteen. Elinkautisesta ei nimittäin voinut vapautua ehdonalaiseen vapauteen muutoin kuin presidentin armahduksella.
Presidentti Mauno Koivisto jo aikanaan halusi päästä eroon armahduksista, mutta tahoa, joka olisi ollut halukas hoitamaan armahdukset, ei tahtonut löytyä. Korkein oikeus kieltäytyi ehdottomasti.
Vuonna 2005 asia ratkaistiin siten, että Helsingin hovioikeus ratkaisee ehdonalaiseen vapauteen päästämisen elinkautisesta vankeusrangaistuksesta. Aikaisintaan ehdonalaiseen vapauteen voi päästä, kun rangaistuksesta on suoritettu 12 vuotta. Sitä ennen vanki on jo voitu sijoittaa valvottuun kuuden kuukauden koevapauteen.
Elinkautinen vankeusrangaistus on rangaistuksena ongelmallinen, koska se sanamuotonsa mukaisesti on epämääräinen. Kaikissa maissa ei olekaan elinkautista vankeusrangaistusta, vaan sen tilalla on korkeita maksimirangaistuksia, esimerkiksi 25 tai 30 vuotta. Epämääräisyyden vuoksi elinkautista vankeusrangaistusta on pidetty myös epäinhimillisenä. Näin ajateltiin Neuvostoliitossa, jossa kylläkin oli kuolemanrangaistus.
Suomessa elinkautinen vankeusrangaistus ei siis nimestään huolimatta ole ollut elinkautinen, ellei nyt vanki ole sattunut kuolemaan vankilassa. Elinkautisvangit ovat pääsääntöisesti päässeet ehdonalaiseen vapauteen. Vuodesta 2005 alkaen elinkautisten ehdonalaiseen vapauteen päästäminen on käytännössä siirtynyt pois presidentiltä, mikä näkyy armahdustilastoissa. Muutoinkin rangaistusjärjestelmään on tullut kaikenlaista joustoa, kuten kotona suoritettava valvontarangaistus, joten presidentin armahdusoikeuden kaltaista varaventtiiliä harvemmin enää tarvitaan.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.