Sotilaat jättivät arktiset meret parikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen he olivat lukinneet koko seudun siten, ettei sinne muilla ollut pääsemistä. Kylmä sota oli pohjoisessa nimensä veroinen. Arktisella alueella oli alueena merkitystä vain kartoissa, joihin oli piirrelty ohjusten lyhyimpiä kulkureittejä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä.
Ydinsukellusveneet maleksivat silloin ohjuksineen jään alla. Kuolan niemimaa ja Arkangelin alue oli kaivettu täyteen laivastotukikohtia ja ohjussiiloja. Amerikkalaiset rakensivat pitkiä kiitoratoja Grönlannin ja pohjoisen Kanadan hyytäville rannoille ja nostivat jääkarhujen ihmeteltäväksi rivin suurtehotutkia: ennakkovaroitusjärjestelmä työnnettiin niin pohjoiseen kuin Pohjois-Amerikassa vain pääsi.
Sitten tapahtui ihme. Tutka-asemat lakkautettiin tarpeettomina. Lentolaivueiden tukikohdat hylättiin. Sukellusveneet jäivät unohdettuina ruostumaan satamiinsa. Rajat tehtiin ylitettäviksi.
Kunpa se ihme vain olisi ollut pysyvä.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen arktisilla alueilla on päässyt syntymään jotain ainutlaatuista. Yhteistyöjärjestelmä, jossa pääosissa ovat olleet alueen ihmiset ja sen ympäristö, eivät valtiot. Toki nekin ovat olleet mukana ja tarpeen tullen etujaan vahtineet, mutta pääsääntöisesti pohjoisessa on valitettu, etteivät pääkaupungit ole ollenkaan tarpeeksi olleet kiinnostuneita pohjoisesta ja sen huolista.
Kun eivät ole olleet, tilaa on jäänyt muille.
Arktisten kokousten ominaispiirteenä on - virallisimpia ministeri- ja virkamiesistuntoja lukuunottamatta - ollut valtioiden roolin häipyminen taka-alalle. Yhdistävänä tekijänä on ollut kiintymys kylmään ja kauniiseen seutuun. Alkuperäiskansat ovat olleet näissä pöydissä näkyvämmin mukana kuin missään muualla. Siinä ohessa on syntynyt kasapäin uutta tietoa ympäristöstä, kestävästä kehityksestä, ilmastosta.
Arktisen neuvoston sivutuotteena jaloilleen päässyt arktinen yliopisto on verkostoinut valtioiden rajoista piittaamatta jo reippaasti yli sata oppilaitosta yhteen ja tarjoaa mahdollisuuden rakentaa nuorille pohjoista yhteistä identiteettiä.
Nyt pääkaupungit sitten vihdoin ovat toden teolla kiinnostuneita pohjoisesta, ja kaikki uhkaa mennä nopeasti poskelleen.
Ei niin, että syntyneitä arktisen yhteistyön rakenteita oltaisiin romuttamassa. Niillä vain ei näytä olevan mitään väliä, kun valtiot keräävät muskeleitaan. Nyt merkitystä on talousvyöhykkeillä, kulkuoikeuksilla ja sillä, kuka pääsee energiavarojen kimppuun ja hallinnoi avautuvia merireittejä.
Etenkin tämän kesän ja alkusyksyn uutiset ovat olleet ällistyttäviä ja viittaavat siihen, mitä lajia on luvassa lisää.
Raportti toisensa jälkeen kertoo siitä, kuinka ilmaston lämpeneminen ja jään sulaminen arktisilla alueilla on ollut odotettuakin nopeampaa. Grönlannissa juoksee poliitikkoja ja tutkijoita enemmän kuin koskaan tätä ilmiötä pällistelemässä.
Mutta mikä on käytännön johtopäätös? Venäjä istuttaa titaanisen lippunsa pohjoisnavan alle ja lähettää pommikoneita sen päälle. Kanada aikoo rakentaa kahdeksan uutta laivaston alusta arktisille vesille ja uuden syväsataman johonkin pohjoiseen. Yhdysvallat on havahtunut, Tanska ja Norja puhuvat arktisista vaatimuksistaan entistä ponnekkaammin ja niin puhuisi Suomikin, jos olisi jotain mitä voisi vaatia.
Arktinen alue ehdittiin parikymmentä vuotta mieltää käytännössä rajattomaksi yhteistyön alueeksi. Nyt sinne vedetään kilvan talousvyöhykkeitä ja etupiirejä. Venäjä on nousevassa kansallismielisyydessään pisimmällä, mutta selvin sanoin asian tiivisti myös Kanadan konservatiivi pääministeri Stephen Harper ilmoittaessaan uusista arktisista partiolaivoista:
"Kun globaalit kauppareitit piirtävät polkuaan Kanadan pohjoiseen ja kun tämän raja-alueen öljyn, kaasun ja mineraalien arvo kasvaa, pohjoisten resurssien kehittäminen muuttuu maamme kannalta aina vain ratkaisevammaksi", hän sanoi heinäkuussa.
Uusia resursseja, joita on puolustettava muilta. Siinä on arktisten alueiden muuttuva kuva, ja se on aivan muuta kuin sen piti olla.
Kesän ja syksyn aikana pääkaupungeissa kukaan ei kuulu puolella sanalla viitanneen arktiseen neuvostoon tai mihinkään muuhunkaan olemassa olevaan pohjoisten alueiden yhteistyön muotoon. Syntynyt kilpajuoksu peittää kaiken muun alleen. Samaan aikaan vielä Venäjä herättelee henkiin kuvitelmaa maan armeijasta maailmanmahtina, ja maantieteen vuoksi se tietää väistämättä uutta varustautumista pohjoisessa.
Jos arktisella alueella aletaan toimia vain vahvimman oikeudella, se on pian kokonaan pilattu. Kansallisvaltioiden kilpajuoksun sijaan pohjoisen yhteistyön heikkoja kansainvälisiä muotoja pitäisi nyt kaikin keinoin vahvistaa.