"Olen kummallisten asioiden keräilijä", sanoo arkkitehti Graig Dykers norjalaisesta Snøhetta-arkkitehtitoimistosta.
Dykers aloitti esityksensä Oulussa pidetyillä arkkitehtipäivillä pohtimalla ihmisen ja luonnon suhteita. "Suuressa mittakaavassa kaikki on maisemaa, ihmiset sen nopealiikkeisimpiä osia."
"Arkkitehtuurin on ratkaistava ristiriita epäjärjestyksen ja järjestyksen välillä, molempia on oltava elämässä."
Dykers päätyy pohtimaan, onko aurinko piste, kaari vai ehkä pinta, kun sen liikeratoja tarkastelee tarpeeksi pitkältä ajanjaksolta. "Vuori on sama kuin meren hyökyaalto, ero on aikaperspektiivissä."
Tämän kuultuaan viime vuonna avatun Aleksandrian kirjaston tilaratkaisu tuntuu johdonmukaisen itsestäänselvältä. Kirjasto on pohjaltaan pyöreä, kuin kallellaan oleva jättiläiskolikko. 3 000 hengen lukusalin pyöreä hahmo toistaa viereisen satama-altaan muotoa. Matalalle asettuva viisto katto luo horisontaalisen pinnan, joka johdattaa ajatukset linjoille maa-menneisyys, taivas-tulevaisuus.
Sisällä väritetyt kattoikkunat heittävät valokiilansa pöydille, hyllyille ja iltaa kohti yhä lisääntyvästi seinille, viestittäen ajan kulumisesta.
Kaarevaan kivimuuriin on hakattu maailman eri kielten kirjaimia Karnakin muinaisten temppelien hengessä, katto puolestaan on alumiinin, avaruussukkularakenteiden ja paikallisen rakennusteknologian yhteensulautuma.
Meren ja vuoren välissä
Snøhetta oli nuorten arkkitehtien aloitteleva toimisto voittaessaan vuonna 1989 kansainvälisen arkkitehtikilpailun. Muinaisen kirjaston nykypäivän perillinen oli työnä valtava haaste.
Toimiston uusimpia projekteja on suunnitelma Oslon oopperataloksi. Rakennus sijoittuu rantaan, puoliksi veteen. Talon katto on matalalla ja viettää mereen; myös oopperaa harrastamattomat voivat nauttia vilvoittelemalla varpaitaan kivetyllä rannalla.
"Emme halunneet tehdä monumenttia, vaan rakennuksen, joka sopeutuu mereen ja ympäröiviin rinteisiin."
Toimisto suunnittelee parhaillaan William Turner -museota Englannin Margateen, missä taiteilija maalasi tunnetut myrskyävät merimaisemansa. Hänen kuolemansa jälkeen löydettiin komeroiden periltä joukko impressionistisia teoksia, jotka poikkesivat tyyliltään voimakkaasti romanttisista maisemista.
"Tämä ristiriita kiehtoi meitä", Dykers kertoi. Museo sijoitettiin alkuperäisistä kaavailuista poiketen aallonmurtajalle, kaskelottia muistuttava galleriaosa sen myrskyn puolelle. "Todennäköisesti julkisivu tehdään tammesta", Dykers sanoi.
Meren kanssa keskustelee myös vanhenevien kalastajien elinkeinolleen rakentama monumentti, kalastusmuseo Norjan Karmøyssa. Vanhenevien rakentajien toivomuksesta karujen betonijulkisivujen luontaista mutta hidasta jäkälöitymistä nopeutettiin maalaamalla talo kauttaaltaan jogurtilla. Myöhemmät laajennukset sallivaa kevytrakenteista julkisivuosaa suojaa katajanoksista kudottu verhous.
Julkisivuksi peruskalliota
Berliinin Norjan-lähetystön julkisivuksi toimisto valitsi jään hiomaa peruskalliota - 5x15 -metrinen kivi irrotettiin kalliosta kokonaisena ja rahdattiin palkalle. "Tämä tuli jopa halvemmaksi kuin muurata julkisivu erillisistä kappaleista. Kun paksuutta on 70 senttiä, ei tarvita edes lämmöneristystä."
Unisimmatkin yleisöstä heräävät haukkomaan henkeään, kun Dykers heittää valkokankaalle kuvan Tafjordiin suunnitellusta museosta. Siro lasisilta ylittää jylhän rotkon, taustana on liki sata metriä korkea voimalaitospato. Pato toimii pimeällä valkokankaana. Museon ohella toimisto suunnittelee hotellia itse padon päälle.
"Intuitio on arkkitehdille yhtä tärkeää kuin muinaisille keräilijöille ja metsästäjille", antropologiasta viehättynyt Dykers sanoi.