Arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi viikon alussa anteeksi niin omasta, yhteiskunnan kuin kirkonkin puolesta sitä, miten homoseksuaalit on Suomessa tuomittu tylysti vuosikymmeniä. Heistä on tehty näkymättömiä ja ulkopuolisia vetoamalla sairauteen, rikollisuuteen ja syntisyyteen, pahoitteli Mäkinen Suomi-Areenalla Porissa.
”Silmässä on ollut hirsi; ei ole nähty, ei ole ymmärretty”, Mäkinen tunnusti yllättäen.
Mäkinen ymmärtää omiaan. Hän muistuttaa, että sokea piste omassa silmässä on kaikkein vaikeinta havaita. Hän myös varoittaa, että julmuus muuttaa helposti vain muotoaan, näennäiseksi suvaitsevaisuudeksi.
Mäkisen katumus keskellä silmäätekevien maallista kesätapahtumaa on erittäin tervetullut ele. Ehkä arkkipiispa on saanut johdatusta paavilta, joka yrittää vihdoin viimein lähes epätoivoisesti sovittaa katolisten pappien järkyttäviä väärinkäytöksiä lapsia kohtaan.
Kannanmuutos on vienyt runsaasti aikaa eikä kirkon paimenen ilmaus vielä tarkoita suunnanmuutosta. Se kuitenkin raottaa kirkon ovea tärkeälle keskustelulle.
Kirkolliskokoukselta ainakin voisi odottaa jonkinlaista harkintaa. Kirkon liikehdinnän taas soisi avaavan patoja eduskunnassakin, kun se syksyllä arvioi lakivaliokunnan tyrmäämää mietintöä sukupuolineutraalista avioliittolaista. Ei Suomella ole mitään syytä väkisin erilaistaa lain edessä kanssaihmisiä.
Ihmisarvo, ihmisen arvostaminen sellaisena kuin hän on, ei voi olla siitä kiinni, tunnustautuuko niin sanotusti ennakkoluulottomaksi edistykselliseksi vai pitääkö vain kiinni epäoikeudenmukaisista perinteistä. Suvaitsevaisuus on jotakin ihan muuta kuin luokittelua: hyväksyntää ja elämää tasavertaisina yhdessä.
Pääkirjoitus