Kirkossa sisällissotaa ja sen sadan vuoden perintöä on katsottava niin suoraan, kaihtelematta ja rehellisesti kuin mahdollista, sanoi arkkipiispa Kari Mäkinen avatessaan sisällissodan muistovuoden Kallion kirkossa Helsingissä lauantaina.
Mäkinen huomautti, että muistomerkit ja muistamisen paikat ovat edelleen erikseen punaisille ja valkoisille. Seurakuntien hautausmailla on kummankin muistomerkkejä.
- Tänä vuonna on tärkeää, että molempien kantamaa sodan uhrien muistoa kunnioitetaan. Nyt kun on kulunut sata vuotta, on tarpeen kysyä, voisiko syntyä yhteisen muistamisen tiloja ja paikkoja, Mäkinen sanoi.
Sisällissodan muistovuosi kantaa arkkipiispan mukaan poikkeuksellista hiljaisuuden painoa. Kaikesta ei ole voitu puhua, ainakaan kaikille ja yhdessä. Kaikkea ei ole voitu kertoa myöskään siksi, että kaikkein kipeimmän perinnön kieli on hiljaisuus.
- Tunne- ja kokemusmuisti on muisteista pisin, se kulkee sukupolvelta toiselle, Mäkinen sanoi.
Kirkkopäiväivillä 1918 vaadittiin rauhaa
Kallion kirkon valinnalla sisällissodan muistovuoden avaustilaisuuden paikaksi oli symbolista merkitystä, sillä tammikuussa 1918 vain puolitoista viikkoa ennen sodan puhkeamista pidettiin samassa paikassa ensimmäiset kirkkopäivät. Päivillä keskusteltiin dosentti Ilkka Huhdan mukaan muun muassa, miten kirkon tulisi toimia kasvavan vihan, epäjärjestyksen ja huolen keskellä.
- Kirkkopäivien esitelmiä kuunteleva yleisö kuuli useilta puhujilta saman vaatimuksen: kirkon tehtävä oli vallitsevassa tilanteessa pyrkiä sovinnollisuuteen ja rauhaan, Huhta sanoi.
Valtaosa papeista piti hänen mukaansa esivaltaa vastaan nousseita punaisia kapinallisina ja valkoista armeijaa Jumalalta saadun esivallan puolustajana. Kuitenkin enemmistö pyrki pysyttelemään sivussa varsinaisista sotatapahtumista. Täysin sivussa pysyminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä papin palveluksia tarvittiin sodankin aikana.
Vaikka voittaneiden valkoisten näkökulma hallitsikin käsitystä kirkosta, moni paikallinen pappi tahtoi Huhdan mukaan olla ennen muuta seurakunnan eikä suojeluskunnan pappi.
- Siksi kirkosta eroaminen - kun se viimein tuli mahdolliseksi 1923 - jäi perin vähäiseksi myös punaisten parissa, Huhta huomautti.