Piispoilla on kirkossa aitoa valtaa. Muualla yhteiskunnassa he voivat esiintyä unilukkareina, herätellä vallanpitäjiä ja kansaa.
Arkkipiispa Kari Mäkinen on hoitanut tehtävänsä tavalla, joka sopii malliksi seuraajalle ja muillekin piispoille.
Arkkipiispa Kari Mäkinen antoi viime sunnuntaina pois virkaansa liittyvät ulkoiset tunnukset Turun tuomiokirkon lähtömessussa. Viimeinen varsinainen työpäivä on huomenna torstaina. Takana on silloin kahdeksan vuoden urakka.
Mäkinen lähtee eläkkeelle 63-vuotiaana, heti eläkeiän saavutettuaan. Halutessaan hän olisi voinut jatkaa virassa vielä puolenkymmentä vuotta.
Ratkaisua ei kannata ihmetellä. Arkkipiispan tehtävä kirkossa on työläs jo normaalien työtehtävien perusteella. Sen päälle paineita ja velvoitteita aiheuttaa arkkipiispan kasvanut rooli ”kirkon äänenä”.
Samoin työtä raskauttaa varmasti kirkon sisäinen eripura – joka toki ei ole uusi ilmiö – ja nettiajan lieveilmiönä vahvistunut maalitaulun, jopa sylkykupin asema.
Aiemmin tässä kuussa Mäkinen kuvasi työtänsä toteamalla, että arkkipiispan virassa kyse ei ole yksittäisten tehtävien hoitamisesta vaan ”intensiivisestä arkkipiispana elämisestä” (HS 20.5.).
Mäkisen ansioksi voi todeta muun muassa sen, että hän on uskaltanut tuoda julki kantansa kirkossa myös jyrkästi mielipiteitä jakavista kysymyksistä – vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asemasta kirkossa tai turvapaikanhakijoiden kohtelusta.
Näiden teemojen käsittely on varma tapa saada niskaan lokavyöryjä kirkon sisältä ja ulkoa. Sillä uhallakin Mäkinen on puhunut.
Vaikka arkkipiispan ja piispojen rooli on pitkälle hengellinen ja tehtävän velvoitteisiin kuuluu kirkon yhtenäisyyden vaaliminen, sopii toivoa, että tuleva arkkipiispa Tapio Luoma jatkaa Mäkisen tiellä. Jäsenkadosta huolimatta Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on edelleen 3,9 miljoonaa jäsentä. Jo sen perusteella arkkipiispalla ja piispoilla on yhä valtuuksia puhua.
Valtaa piispoilla on kirkossa kohtalaisesti. Kirkon ulkopuolella kyse on vaikutusvallasta. Kirkon sisällä sankareita ja syyllisiä etsittäessä kannattaa muistaa, että kirkon merkittävin päättäjä on kirkolliskokous.
Vaikka arkkipiispa toimiikin esimerkiksi kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen puheenjohtajana, muiden hiippakuntien sisäisiin asioiden arkkipiispalla ei ole valtuuksia puuttua. Hän ei ole muiden piispojen esimies.
Tämä korostaa myös menossa olevan Oulun hiippakunnan piispan valinnan merkitystä. Kuka kolmesta ehdokkaista valitaankaan, odotukset piispaa kohtaan ovat osin toisenlaiset kuin silloin kun edellistä valintaa tehtiin vajaat 18 vuotta sitten.
Yhteiskunta on muuttunut, samoin kirkon asema on muuttunut jo siksi, että tuon vuosijakson aikana evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulu-vien osuus on pudonnut 85 prosentista 71 prosenttiin.
Sen lisäksi, että Oulun tulevan piispan odotetaan hoitavan piispan perinteiset tehtävät, julkisuuden suunnasta häneen kohdistuvat paineet ovat olennaisesti kasvaneet. Jos kirkko ei halua äänensä hukkuvan yleisen yhteiskunnallisen hälyn sekaan, Oulun tulevalta piispaltakin odotetaan rohkeita, pohdittuja puheenvuoroja ja valmiutta keskusteluun.