Miehen ja vaimon kesken on kysymys siitä, kuka tiskaa ja kuka pyyhkii pölyt - ei kansallisuuksista ja kulttuureista", naurahtaa Natalia Kangasniemi - yksi ensimmäisistä Ivaloon muuttaneista venäläisistä vaimoista, joita nyt asuu kunnassa toistakymmentä.
"Olen kyllä kuullut, että jossain etelämpänä Suomessa on ikävämpi tilanne. Mutta täällä pohjoisessa on toisin."
"Toisten kanssa on helpompi ystävystyä, ei sekään ole kulttuuriero", Natalia arvelee.
Vaikka omat hyvät ystävät, pojan perhe ja vanhemmat jäivät Murmanskiin, on uusia ystäviä löytynyt Ivalosta ja miehen sukulaisten ja kavereiden vaimoista.
Natalia tapasi miehensä Olli Kangasniemen Murmanskissa ravintolassa, jossa Olli oli työnantajansa tarjoamilla virkistäytymispäivillä ja Natalia juhlistamassa työkaverinsa 40-vuotispäivää.
"Minä olen suomalainen", Olli lausui muutamat venäjän sanat sievälle naiselle, joka istui selätyksin viereisessä pöydässä. Nyt tapaamisen muistona on pino kirjeitä, joita aluksi rustattiin sanakirjan voimin.
Olli oli opiskellut kansalaisopiston kursseilla hieman venäjää, jota hän tarvitsi puutavaran ostajana Lutolla, aivan Inarin rajanaapurissa. Vuoden kuluttua ensitapaamisesta, pian parikymmentä vuotta sitten, Natalia saapui puolestaan Suomeen ensi kertaa ja aivan ummikkona.
"Viisumi piti hakea itse Pietarista ja sieltä tulla Helsinkiin, jonne Olli tuli vastaan", Natalia muistelee.
Vuoden välein tavattiin: se oli neljä vuotta kirjoittelua ja hankalaa kulkemista.
"On venäläisiä ja venäläisiä mutta Natalia on Natalia", tuumi Ollin äiti, kun kuuli pojan avioaikeista. Eikä tulevalla appiukollakaan ollut mitään naapurimaasta haettua morsianta vastaan.
"Anopin kanssa katsoin Tuntematonta sotilasta kaikki kolme tuntia eikä tullut mitään pahoja kommentteja", Natalia kertoo. Sodista johtuneet ennakkoluulot ovat mennyttä aikaa, niistä ei tavallisten ihmisten kesken tule puhetta.
Natalia kulki Ivalossa neljä vuotta ennen muuttoa. "Se oli sellainen bussiromanssi."
Mutta sinä aikana näki, millaiseen elämään on lähtemässä. Hän oli jo liki neljänkymmenen eikä lähtö pelottanut.
"On jotakin hyvää ja joitakin ongelmia - mutta siellä on sama juttu", hän vertailee hienotunteisesti.
"Murmanskissa kysytään jatkuvasti tykkäänkö asua Suomessa. Mutta molemmat on hyvät."
Ivalossa parasta on puhdas luonto ja rauhallisuus, lähellä olevat marja- ja sienimaat sekä lenkkipolut ja hiihtoladut. "Mutta minä olen aito kaupunkilainen ja sitä kaipaan joskus. Mutta kun Murmanskissa juoksen pari päivää edestakaisin, niin sitten se ei kiinnosta enää."
Vaikeinta Ivalossa asumisessa on työn puute. "Sitä ei tunne itseään ulkopuoliseksi kun on töissä."
Natalia on sekä kirjastonhoitaja että historian opettaja, mutta kieli on este huolimatta siitä, että suomi soljuu lähes sujuvasti. "Olen kyllä ollut kirjastossa harjoittelemassa, siellä on ihan sama kirjapölyn ja ihmisten tuoksu kuin Murmanskissakin." Viimeksi hän on työskennellyt palvelutalossa ja joitakin jaksoja Saariselän safariyrityksissä.
Ollin ja Natalian kotikieli on koko ajan ollut venäjä. "Se vaati rohkeutta alkaa puhumaan suomea", Natalia kertoo. "Yritin puhua ja puhuin väärin. Mutta silti jo ensimmäisenä vuonna ymmärsin kaiken, mitä muut puhuivat. Tukena on ollut maahanmuuttajien suomen kurssi Rovaniemellä.
"Onhan niitä kulttuurieroja tietenkin, mutta ei ikäviä eroja."
"Natalia joutui opettelemaan uuden juhlimistavan, sillä Venäjällä on aina pöydässä sekä ruokaa että juomaa - Suomessa joskus vain juomaa, mihin oli vaikea tottua", Olli Kangasniemi kertoo. Hän on oppinut avioliiton myötä syömään sieniä ja hapankaalia - mutta ei tuomaan vaimolleen venäläiseen tapaan kukkia.
Natalia on asettunut pysyvästi Ivaloon. Takaisin muuttamista hän ei ole suunnitellut, mutta Ollin kanssa käydään Murmanskissa kerran kuussa. Vuoden päästä hän pääsee Venäjällä eläkkeelle, sen jälkeen on kaksoiskansalaisuuden vuoro.