Vaihdatus valotus nytysys nyt, loitsii poika takapenkiltä ja punaisena palaneet valot vaihtuvat vihreiksi. Äimistelen ääneen, miten pojalla onkin noin taikuus hyppysissä. Keneen lie tullut. Takapenkkiläinen puolestaan myhäilee tietäväisen tyytyväisenä, vaikka tiedämme molemmat, että kyse on ajoituksesta. Silti on hienoa harhauttaa pariksi sekunniksi järkensä ääntä ja nauttia kuviteltujen taikataitojen suomasta voimantunnosta.
Taikasanat ovat tietysti Harry Potter -kirjojen innoittamia. Ne kuulee usein silloin, kun pojalla on joku romaaneista kesken ja kirjan tapahtumat heijastuvat tosielämään.
Vastaava jännitys piipahti työkaveripiirissäkin silloin, kun moni osti ja ahmi samassa sumassa Susanna Clarken taituroiman Jonathan Strange ja herra Norrel -romaanin, joka kertoo magian paluusta Englantiin.
Yksi kirjan hankkineista, lappilaisine juurineen, haaveili ilkikurinen pilke silmäkulmassaan, että hänhän saattaa hyvinkin olla sukua shamaaneille. Toinen tuumi, miten mahtavaa olisi voida taikoa itsensä töihin eteisen peilin kautta. Etenkin jos ulkona on kelju ilma. Tai silloin, kun aamutoimet ovat pahasti venyneet eikä tietä pitkin ehdi.
Kukaan meistä kirjan vangeiksi tunnustautuneista ei haluaisi suuria maagisia voimia, vaan pieniä loitsuja, joilla voisi näppäröittää arkea. Olisihan se edullisempi vaihtoehto katsoa vedenpinnasta, missä tenava luuhaa ja kenen kanssa, kuin soittaa joka kerta kännykällä!
Harvan tarvitsisi herättää kuolleita henkiin keijumagian avulla, tai taistella pimeyden ruhtinaita vastaan henkensä kaupalla. Ehei, vaikka taistelutaidot tuntuvatkin Kill Bill -elokuvamaratonin jälkeen tavoittelemisen arvoisilta. (Toisten mielestä päähenkilö Uma Thurman on erittäin tavoittelemisen arvoinen.)
Valkoinen magia riittäisi.
Viisi vuotta sitten haastattelemani uuspakana, wicca, sanoi magian harjoittamisen tarkoittavan hänen kohdallaan pyrkimystä vaikuttaa todennäköisyyksiin keskittämällä energiaa johonkin tiettyyn asiaan.
Tässä kehyksessä magiaa voisi käyttää, paitsi liikennevalojen vaihtumisen nopeuttamiseen, myös koulu- tai työmenestyksen parantamiseen. Silloin on todennäköistä, että itse työskentelee ahkerammin.
Itsesuggestion voima onkin mahtava. Siihen luottavat myös monet elämäntapagurut opettaessaan asioita, jotka tietäisi muutenkin.
Tästä löytyy klenkkaava esimerkki.
Leivoin yläasteikäisenä pitsaa ystäväni kanssa, joka sai pääkokin, eli allekirjoittaneen, suopean valtuutuksen raastaa juustoa. Juustoa möyhentäessään kaverini hymisi "Minä olen tärkeä. Minulla on tehtävä" -lauseparia kuin mantraa siihen asti, kun purskahdimme nauramaan.
Sama minä olen tärkeä -lause esiintyy monissa itsetuntoa pönkittävissä kurssitusaineistoissa. Maagista.