Potilassalaisuus on aina ollut se, mihin ihminen sairastuessaan ja avun tarpeessaan voi ensimmäisenä ja viimeisenä oljenkortenaan nojata. Lääkärin, psykiatrin ja psykoterapeutin tulee olla ihminen, jonka luo voi mennä ja uskaltaa kertoa kaikesta, mikä vaivaa, kaikkein arkaluontoisimmastakin.
Hoitavan henkilön ja potilaan välisen suhteen kehittämiseksi on tehty paljon työtä 1800-luvulta saakka. On kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita juuri siitä, että hoitavan henkilön luokse olisi mahdollista tulla varhaisessa vaiheessa, kun kaikkea ei vielä ole menetetty. Kaikkein intiimeimmät ja herkimmät asiat on niin vaikea avata kenellekään ja uskoa raskaimmatkin huolet ja pelot. Pitkään sydämen päällä olleen taakan kanssa on vaikea lähteä liikkeelle, vaikka vastassa olisi salassa pitämiseen sitoutunut ammattilainen.
Perusturvaan kuuluu oikeus saada hoitoa sellaisena kuin on. Jos salassapidon velvollisuutta ei olisi ja intiimisti uskotut ahdistuksen aiheet olisivat vaarassa tulla paljastetuiksi, perusturva tuhoutuisi. Kaikki olisi rakennettava alusta alkaen uudestaan.
Luottamus edellyttää turvallisen pohjan. Jos sitä ei ole, viriää epäluottamus. Epäluottamuksen ilmapiirissä maaperään pääsevät epäluulon siemenet. Ne eivät paljon tarvitse kasvaakseen ja kehittyäkseen ja saavat aikaan omanlaisensa seuraamukset. Omasta hoidostaan kukin vastaa viime kädessä itse. Mennä tai jättää menemättä hoitoon on kunkin oma päätös. Epäluottamuksen ilmapiiri ei edistä hoitoon hakeutumista. Se edesauttaa vain suojakuoren rakentamista. Sen kukin pystyttää pitääkseen itsekunnioituksensa, jos se on uhattuna. Pitkälle vietynä se muuttaa maailmaa jyrkkärajaisemmaksi, milloin mustaksi, milloin valkoiseksi.
Miten herkkä ihminen voi ollakaan, kun liikutaan itsetunnon alueilla. Siitä kertoi Bergmanin kirjoittama ja ohjaama TV- elokuva "Saraband".
Johan pyysi aikoinaan 20-vuotiaalta pojaltaan anteeksi: "Kun olen ollut niin huono isä". Poika oli vastannut: "Huono isä! Et sinä mikään isä koskaan ole ollutkaan." Isä vihasi avoimesti poikaansa vielä kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Tämä vastasi kovettamalla omia asenteitaan, pysyttelemällä isänsä lähellä odottaen tämän kuolemaa ja perintöä.
Kun lasten ja nuorten oikeuksia saada pitkäaikaista hoitoa psykoterapian menetelmin uhattiin kaventaa, nousi keskustelun aalto. Aktiivisella puuttumisella aiheeseen ja kuvan oikaisemisella tuntuu yhä olevan merkitystä. Joidenkin päättäjätahojen kovakorvaisuus ja tietämättömyys asioista tosin vaikutti alussa toivottomalta.
Miten on sitten sairaitten, vanhusten, heikkokuntoisten, eikä niin täydellisten ihmisten kohtalo tämän päivän Suomessa? Mihin yhteiskunta panostaa? Tiukennetaanko valvontaa, kun pitäisi auttaa?
RAIJA POHJAMO
Kirjoittaja on oululainen
psykoanalyytikko.