Kuinka pahoja juttuja lasten elokuvatyöpajoissa syntyneissä kauhuelokuvissa nähdään, mediapedagogi Maikki Kantola?
Tukka voi nousta pystyyn, kun karhu syö lapsia, ja on siellä mörköjä ja kummituksia ja hämähäkkejä.
Tulivatko ne ihan lasten omasta päästä?
Kyllä moiset iljettävyydet ja hurjuudet ovat lasten omassa päässä.
Pitikö heitä pidätellä kauheimmista kauheuksista ja ohjata tervehenkisten satumörköjen pariin?
Yksi animaatio on poistettu esityksestä, koska se oli lapsikatsojille liian hurja. Sen elokuvatyöpajan tarkoituksena oli käsitellä pelkoja, ja animaatiossa oli giljotiineja, päät lensivät ja mentiin Manalaan veneellä. Taisi siinä joku hirttopuussakin roikkua. Jos me jossain työpajassa käsitellään pelkoa, niin sehän ei välttämättä yleisölle asti välity. Joku kolmivuotias pääsi ihan itkemään.
Kun diskattua juttua puitiin, niin jonkun mielestä se oli kauhean sairas ja pelottava johtuen tietysti siitä, että kouluampumistapaus oli ollut pari viikkoa aikaisemmin. Minusta oli kuitenkin kauhean liikuttavaa, että pelot tulivat kirjallisuuden ja sarjakuvan puolelta. Mitään arjen pelkoja ei ollut.
Niin kuin että isä pakkaisi laukun ja lähtisi lätkimään?
Niin, tai kotiväkivaltaa tai muuta, joka olisi lasten elämässä huomattavasti karmivampaa. Kuinka sairas lasten mielikuvitus on, jos tarinoita giljotiineista ja päänkatkomisista on kerrottu kautta aikojen?
Kuinka kauheita juttuja sait itse lapsena katsoa?
Minut passitettiin aina nukkumaan, mutta muistan, kun tv:stä tuli dokumenttielokuva hautojen avaamisesta jossain Egyptissä. En saanut katsoa sitä, mutta kuulin kaiken. Makasin sängyssä ja kuulin kertojan selostavan, minkänäköisiä ripsiä on säilynyt ja muuta. Siitä vasta hirveät jutut tulivatkin. Mielikuvitukseni sai aikaan aivan hirvittäviä kauhuaspekteja.
Vieläkö trauma vaikuttaa?
Kiitos kysymästä, trauma on hävinnyt, mutta uskon, että oma mielikuvitus saa aikaan suurempaa kauhua kuin nähdyt jutut. Aikoinaanhan kauhuelokuvatkin ovat perustuneet siihen, ettei kaikkea näytetä.
Itse sain katsoa Psykon noin kahdeksanvuotiaana. Seuraavana päivänä löin parasta kaveriani kuonoon. Oliko tämä sattumaa?
Väkivaltatapauksia pistetään paljon elokuvien piikkiin, mutta saattaahan olla, ettei kotonakaan ole kaikki kohdallaan. Ei se ole niin yksiselitteistä. Jos olisit kaveriasi puukolla täräyttänyt, niin sitten se voisi olla eri juttu.
Ovatko 70-luvun lapsille suunnatut kauhusarjakuvalehdet, kuten Shokki ja Kauhu, vahingoittaneet sukupolveamme pysyvästi?
En muista tämmöisiä; olen tässä kohdin elänyt pumpulissa. Mutta kun sama jengi on 80-luvulla kävellyt rauhanmarsseissa, niin onkohan tuossa niin kummoisia tapahtunut. Muistan kyllä, kun kävin katsomassa äidin kanssa Tappajahain. Äiti pelkäsi ja minä taputtelin sitä: Äiti hei, se on vain elokuva. Tunsin hirvittävää häpeää säikkyvän äitini takia.
Mitenhän näihin mädäntyneitä ruumiita ja hirvittävää väkivaltaa sisältäviin lehtiin suhtauduttaisiin nyt?
Voi olla, että tietty moralismi olisi mukana. Kun Annantalolla esimerkiksi käsiteltiin nukkeja kauhuelementeillä, niin se nosti suunnattoman haloon. Kouluampumiset ja muut johtavat aina kauhean suoraviivaisesti siihen, että kauhun käsittely on kamalaa. Eihän se niin ole. Kaikilla meillä on jonkinlainen kauhuelementti päässä. Eivät ihmiset ilman sitä katsoisi tai miettisi niitä juttuja. Pentuna on kerrottu ja kuunneltu kauhutarinoita ja haluttukin vähän pelätä.
Suomalainen kansanperinne se vasta lapsilta kiellettävää onkin. Saunatonttukin voi olla yksisilmäinen musta äijä, joka ulottuu kattoon asti.
Afrikkalaisissa kansantarinoissa on myös pelottavia hirmuja ja jättejä ja vuoria, jotka tekevät asioita. Minä uskon niihin ihan täysillä.