Extreme-harrastukset ovat tulleet entisten murtomaahiihdon, pulkalla laskemisen ja kolmiloikan tilalle. Extremessä, eli suomeksi äärimmäisyyksiin menevässä, ei hoilotella ritiratirallaa vaan pistetään oma henki reilusti peliin.
Kiivetään voimalinjaan ja hypätään alas Alepan kassi laskuvarjona. Ajetaan mopot vastakkain ja katsotaan, kumpi osapuoli kerää kylän suurimmat mustelmat. Käydään sanomassa Juhani Tammiselle, että tämä on liian pieni persoona tosimiesten kuvioihin.
Lajin kalliimmissa versioissa lähdetään kanootilla Amazonille ruoanhankintavälineenä pelkkä hammastikku. Tai mennään rekeä vetäen amputoiduin jaloin kohti pohjoisnapaa.
Nyt pidetään luova tauko. Tässä lähtisi helposti hankaamaan vähiä aivosoluja toisiinsa ja pohtimaan muka syvällisesti, mistä äärimmäisyyslajien suosio johtuu - että kertooko se jotakin yhteiskunnan koventumisesta.
Pöh, ei jaksa.
Parempi on ihmetellä, miksi itsensä voittamiseksi ei kelpaa arjen ekstreemisyys. Sitä nimittäin riittää.
Ihminen joka suurin piirtein selviää tarha- ja kauppareissut aamusta iltaan lisättynä työpaikan jatkuvilla palavereilla ja pomojen mullisteluilla sekä kotiliedellä mustiksi paistetuilla kalapuikoilla, on Suomen Robinson numero yksi.
Siinä ei ole mitään hytkäyttävää, että joku mäkättävä duudsoni nousee petäjään ja antaa ampua sinne ilmakiväärillä paljaaseen takapuoleensa.
Vaihtakaapa ripulivaippa oksennustautia potevalle puolitoistavuotiaalle siten, että pesuallas jää liian kauas oikealle ja lapsi yrittää kammeta itsensä irti vasemmasta kädestä.
Perkatkaapa maksalaatikko rusinoista kolmelle nälkäänsä karjuvalle alle kouluikäiselle. Siinä ranteiden on liikuteltava haarukka-lusikka -työkalua todella näpäkästi.
Astukaa aamulla lattialle lentäneeseen voileipään kun menette ratkaisemaan eteisessä roihahtanutta vaatteet huonosti -tilannetta. Nostakaa lapsi pystyyn ja yrittäkää pitää hänet siinä samalla kun seuraatte ikkunasta, ettei kai se bussi vaan tule jo.
petri.laukka@kaleva.fi