Esko Aho on mennyt, mutta yksi asia ei vain tunnu muuttuvan pääministeri Paavo Lipposen ja keskustan puheenjohtajan välisissä suhteissa: Lipponen näkee punaista herkästi, kun keskustajohtaja avaa suunsa poliittisessa tarkoituksessa. Jäätteenmäki on saanut politiikan syksyn alkajaisiksi jo kaksi rökitystä Lipposelta. Ensimmäinen tapahtui viime viikolla eduskunnan suuressa Sonera-keskustelussa.
Pääministeri palasi yllättäen teemaan kolumnissaan Turun Sanomissa viime tiistaina. Jäätteenmäki sai siinä kuulla kunniansa.
"Opposition johtaja valitsi eduskunnassa populistisen linjan. Se tarkoittaa Soneran umts-tappion propagandistista suurentelua, kansan tahallista harhaanjohtamista puhumalla Soneran umts-rahoista budjettivaroina sekä erityistilintarkastuksella leikittelyä, ilmeisenä tarkoituksena ylläpitää kansalaisten keskuudessa käsitystä, että ´jossakin on jotakin´, niin pitkälle kuin vaaleihin on aikaa."
Lipposen mukaan Jäätteenmäen ja koko keskustan on valittava, jatkaako se kaunapohjaista politikointiaan. "Kauna on vahva poliittinen käyttövoima, mutta se käy lopulta tuhoisaksi", Lipponen varoitti.
Teksti on kovaa ja se on jo herättänyt kysymyksen, odottaako Jäätteenmäkeä sama kohtalo kuin Ahoa. Lipponen ja Ahohan eivät mahtuneet samaan hallitukseen. Se ei tosin johtunut niinkään henkilösuhteista kuin yleisistä poliittista konstellaatioista, mutta myös henkilösuhteet vaikuttivat. Ne olivat parhaimmillaankin vain kuivan asialliset ja pahimmillaan jäätävät.
Yksi asia on varma: Lipponen ja Jäätteenmäki eivät voi viettää aitoa poliittista kuherruskuukautta eduskuntavaalien läheisyyden vuoksi. Vaalithan pidetään jo kuukauden kuluttua, ja heti eduskunnan ensimmäiseen työpäivään osui poliittisen syksyn herkkupala: Soneran hukatut miljardit.
Jäätteenmäki ei tietenkään voinut jättää käyttämättä hyväksi tilaisuutta. Hän pyrkii pääministeriksi vaalien jälkeen ja kilpailee Lipposen kanssa siitä, kumman puolue saa enemmän kansanedustajia uuteen eduskuntaan. Politiikan logiikka edellytti, että Jäätteenmäki hyökkäsi ja Lipponen puolustautui ampumalla takaisin. Olisi ollut outoa, jos oppositiojohtaja olisi tyytynyt silittämään silkkihansikkailla hallitusta myötäkarvaan kansaa kuohuttavassa asiassa.
Ärhentely politiikan huipulla kuuluu kuvaan. Oppositio ei hoitaisi tehtäviään, ellei se hiillostaisi hallitusta. Mutta myös pääministerillä on oikeus puolustautua ja antaa samalla mitalla takaisin.
Nyt on kuitenkin kyse siitä, ylittikö Lipponen kolumnissaan poliittisen kohtuuden rajat ja onko syytä kantaa yleisesti huolta siitä, rasittaako hänen suhteitaan keskustan johtoon sittenkin jokin henkilökohtainen trauma, jonka takia SDP:n ja keskustan yhteistyö voi olla hankalaa tai peräti mahdotonta niin kauan kuin Lipponen johtaa sosiaalidemokraatteja?
Vai onko kyse siitä, että Jäätteenmäki vain meni Lipposesta liian pitkälle? Tai vaivaako pääministeriä sama tauti, joka on pitkään vallassa olevien poliittisten johtajien helmasynti: kritiikin sietokyky heikkenee sitä mukaa kuin virkakausi pitenee.
Vain Lipponen tietää asian tarkkaan, ja jos erityisiä traumoja on, hän ei voi sitä tunnustaa ainakaan julkisesti niin kauan kuin hän on SDP:n puheenjohtaja. Puoluejohtaja ei voi toimia henkilökohtaisten anti- ja sympatioidensa pohjalta. Puolueen yleinen etu ajaa yleensä johtajan persoonakohtaisten mieltymysten ohi, ja etenkin hallitusta on vaikea muodostaa Suomen monipuoluejärjestelmässä sen mukaan, kenestä puoluejohtaja pitää ja kenestä ei.
Juuri tästä syystä Lipposen ärhentelyä ei voi pitää ainakaan vielä kovin vakavana tuomiona keskustan uudelle puheenjohtajalle. Pikemminkin kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen varoitus ja tukahduttamisyritys. Lipponen tuntuu vihjaavan keskustalle, että jos hän pääsee voittajana valitsemaan hallituskumppaninsa vaalien jälkeen, hänen ratkaisuihinsa saattaa vaikuttaa se, miten keskusta kohtelee hallitusta ja sosiaalidemokraatteja vaalitaistelun aikana.
Lipponen on mielipiteensä sanonut, eikä Jäätteenmäki voi sivuuttaa sitä täysin. Hän joutuu ottamaan jatkossa huomioon myös sen, millaisia reaktioita hänen kritiikkinsä mahdollisesti saa aikaan pääministerissä. Viisas puoluejohtaja ei polta siltoja mihinkään suuntaan.
Jäätteenmäki ei silti voi alistua pelaamaan niillä säännöillä, jotka pääministeri haluaisi sanella. Oppositiojohtajan tehtävä on yrittää syöstä Lipponen vallasta ja ottaa pääministerin salkku itselleen. Keskustalla ei ole muuta takuuvarmaa keinoa päästä hallitukseen kuin hankkia suurimman puolueen asema. Silloin se voi valita hallituskumppaninsa eikä ole Lipposen johtaman SDP:n armoilla.
Keskusta valitsi Jäätteenmäen kesällä juuri siksi, että hän pystyisi maan ensimmäisenä suuren puolueen naisjohtajana houkuttelemaan liikkuvia äänestäjiä puolueen helmoihin. Tarkoitus on, että Jäätteenmäki toisi keskustalle ne lisä-äänet, joiden turvin puolue voisi koukata sosiaalidemokraattien nenän edestä pääministeripuolueeksi.
Mutta se ei riitä. Minkään puolueen ei ole järkevää rakentaa taktiikkaansa vain yhden kortin varaan. Jäätteenmäen on käytettävä myös vanhoja, hyväksi havaittuja keinoja. Hänen on kritisoitava hallitusta jatkossakin - ja vielä suhteellisen kärkevästi. Hänen on niin ikään pakko ottaa riski, että hän loukkaa Lipposta toistekin.
Oppositiolla on demokratiassa oikeus haukkua hallitusta. Pääministerin taas kuuluu sietää kritiikkiä, kovaakin. Ennen vaaleja tapahtuvalla ärhentelyillä ei ole muutenkaan vaalien jälkeen suurta merkitystä. Vaalitulos kun ratkaisee sen, kuka ja mikä puolue muodostaa hallituksen.