Jos kaikesta huolimatta innostuit, aarteenetsintään oikeasti soveltuvia laitteita saa esimerkiksi netin
kautta tilaamalla.
Viime viikolla uutisoitiin työttömän brittimiehen löytäneen metallinpaljastimella mittavan aarteen kotinsa lähellä sijaitsevalta pellolta. Tässäkö näppärä ansionhankintakeino pitkäaikaistyöttömälle? Hermoja se ainakin kysyy.
"Kyllä meiltä metallinpaljastin löytyy. Mitä sillä olisi tarkoitus etsiä?" kysyy Oulun teknisen liikelaitoksen mittaus- ja geotekniikkayksikön päällikkö Esa Partanen.
"No tuota...aarretta."
"Jaha. No, voin kai minä sen lainata, niin pääset etsimään."
Huvittuneisuutta on aistittavissa langan molemmissa päissä. Mutta naurettiinhan englantilaiselle Terry Herbertillekin, joka haravoi maastoa metallinpaljastimella sinnikkäästi 18 vuoden ajan ja löysi viime kesänä kotinsa läheltä 600-luvulta peräisin olevan aarteen. Sen arvon on uumoiltu ylittävän reippaasti miljoona puntaa.
Työttömän Herbertin rahahuolet loppuivat yhdellä rysäyksellä - tai sanotaanko piippauksella. Näin taloudellisesti epävakaana aikana kiinnostaakin, olisiko aarteenetsinnästä työttömän tulonlähteeksi.
Drrrrrrrrrrrrrr...iiiiiiii. Joko nyt? Metallinilmaisin rupeaa vinkumaan ensimmäisen kerran ennen kuin on kunnolla ehtinyt astua Nallikarin rantahiekalle. Pari kauhaisua lapiolla, ja ikävä karhaisu lapion terässä kertoo, että ilmaisimen herkkyyttä säätelevää namiskaa ei ehkä kannata pitää maksimissa. Kultaharkon sijaan hiekan keskeltä paljastuu kivi.
Itse asiassa tässä ilmaisimessa on aarteenetsijän näkökulmasta sellainen pikkuvika, että se löytää vain esineitä, jotka sisältävät rautaa. Rautapitoinen kivikin on sen mielestä niin oiva löydös, että sellaisen kohdalla kannattaa huutaa täydellä teholla. Kymmenennen kiven kohdalla ulvontaa kuuluu muuten myös ilmaisimen toisesta päästä.
Mutta toisaalta tuskin näillä leveyksillä maan sisässä muhii inkojen aarteiden tyyppisiä kultakasoja. Aarre löytyisi todennäköisimmin kirstusta, jonka naulat saisivat paljastimen kyllä vinkumaan. Ja rautakautinen ase tai viikinkikypäräkin kävisi mainiosti.
Ottamatta tarkemmin kantaa siihen, miten paljon Oulun edustalla on ollut viikinkiliikennettä tai montako merirosvolaivaa Perämerellä on haaksirikkoutunut, rantahiekka ei ole pöllömpi paikka aarteenetsinnälle. Sekä mereltä ajelehtineet kalleudet että rantaelämän viettäjiltä tippuneet arvoesineet odottavat hiekan kätköissä löytäjäänsä.
Iiiiiiiiiiiiii. Useamman väärän hälytyksen jälkeen vinkuna yltyy sellaisiin mittoihin, että nyt pitäisi ylös nousta jo muutakin kuin kiviä. Kyllä, puolen metrin syvyydestä löytyy ohuehko metallinkappale. Kotitarvearkeologin näppituntumalla voisi melkeinpä väittää, että kysymys olisi osasta muinaisen soturin käyttämää kilpeä.
Aarteenetsinnän käytännön vastukset tulevat ilmi ennen pitkää. Ensinnäkin puuhaan vaaditaan rajatonta kärsivällisyyttä. Ilmaisinta on liikuteltava riittävän hitaasti, ja kun on käyttänyt puoli tuntia pikkuriikkisen kaistaleen haravointiin, tulee kiusallisen tietoiseksi siitä, että samankokoisia kaistaleita riittää rannalla tutkittaviksi satoja ellei tuhansia.
Toiseksi paljastin reagoi kenkiin, joten sitä ei voi roikottaa rennosti jalkojen vieressä vaan sillä täytyy kurkottaa jatkuvasti niin kauaksi itsestä kuin mahdollista.
Eniten aikaa ja hermoja kysyy kuitenkin metallinpaljastimen ja kaivuuvälineeksi ennakkoluulottomasti valikoidun rautaisen lapion yhteensovittaminen.
Lapio on jätettävä riittävän kauaksi haravoitavasta alueesta. Kun laite piippaa, on haettava lapio. Kun on rouhaistu maata pari kertaa, on vietävä lapio kauemmaksi ja tarkistettava laitteella, vieläkö kaivuupaikassa piippaa vai oliko kysymyksessä pieni esine, joka lensi kaivettaessa kauemmaksi. Kun piippaus jatkuu, on haettava lapio. Parin kaivalluksen jälkeen se on taas vietävä pois. Sitten haettava uudelleen, vietävä pois, haettava takaisin ja niin edelleen.
Drrrrrrrrr...iiiiiiii. Pullonkorkki. Drrrrr...iiiiii. Ruostunut pullonkorkki. Drrrrrr...iiiiii. Pinkki hiuspinni. Drrrr...iiiiii. Tavallinen hiuspinni. Jotenkin rupeaa tuntumaan siltä, että välitöntä äkkirikastumista ei ole odotettavissa.
Tuntien etsinnän jälkeen Kylpylähotelli Edenin puolella rantaa on meneillään vimmainen kaivuuoperaatio - vimmainen mutta hitaasti etenevä, kun otetaan huomioon edellä esitelty rautalapio-ongelma.
Paljastin vinkuu täysillä, vaikka vielä metrinkään syvyydessä mitään ei ole tullut vastaan. Puoli metriä sitten on löytynyt kengännauha. Lapion varsi on loppua kesken. Juuri ennen kuin jollakulla xiajiangilaisella on syytä pelätä jalkapohjiensa puolesta, lapion kärki osuu mustaan pintaan.
Koska joku on etukäteen leukaillut kaupungin vesijohtoverkoston tuhoamisesta, lapiota ei uskalla enää käyttää. Ei auta kuin työntää itsensä hartioita myöten kuoppaan ja raaputtaa hiekkaa pois sormillaan. Löydös vaikuttaa jonkinlaiselta putkelta, jossa on uria ja syvänteitä. Pienestä näkyvillä olevasta pläntistä ei ota selvää, onko materiaali metallia vai jotain pehmeämpää. Ehkä se on salainen öljyputki?
Tai sitten jotain vähemmän salaista, jota ilman viereinen kylpylä ei kykene operoimaan. Kuva hiekan keskeltä suihkuavasta vesipatsaasta ja paikalle kaartavista viranomaisvoimista muodostuu mielessä niin selkeäksi, että monttu on hetkessä täytetty.
Mutta putki ei jätä rauhaan. Jos se oli putki, miksi se piippasi vain yhdessä kohdassa? Entä jos se olikin miina? Sukellusveneen jäänne? Huippusalainen asekätkö?
Illansuussa on palattava rikospaikalle apuvoimien kera. Kuoppa kaivetaan uudelleen auki. Apuri, jonka räjähdeasiain tuntemus on korkeampaa tasoa - tietää esimerkiksi, miltä miina näyttää - työntää kätensä monttuun ja arvelee ensin, että kysymyksessä on salaoja. Mutta sitten näkyviin tulee kirjaimia ja numeroita.
"Kuulepa, tämä on kuorma-auton rengas."
Selvä juttu. Reilun metrin syvyydessä rantahiekassa makaa kuorma-auton rengas. Tiedä vaikka sen jatkeena olisi autokin - rengasta ei viitsitty kaivaa ylös, koska siihen tarvittava kuoppa olisi ollut haudan kokoluokkaa. Hieman ylempää samalta paikalta on löytynyt kengännauha. Joku muu tehköön tarvittavat johtopäätökset.
Päivän saldo rengas poislukien: Neljä pullonkorkkia ja kolme hiuspinniä. Yksi viisikymmensenttinen, jota laite tosin ei tunnistanut, vaan se löytyi sattumalta noin viidennentoista kiven ylöskaivuun yhteydessä. Jo mainittu esihistoriallisen kilven osa sekä koukku, jonka on kokonsa puolesta täytynyt kuulua muinaiselle hylkeenpyytäjälle. Spesialiteettina rautainen väkkärä, joka muistuttaa erehdyttävästi rautakautisen krokettipelin porttia.
Niin, ja yksi ruostunut kuuden tuuman naula. Jos tällä touhulla on ajatellut rikastuvansa, voi vaikka naputella sen arkkuunsa.